Filosofi Timo Airaksinen (s. 1947) piirtää näennäisen kevyillä vedoilla eteemme tämän ihmisen maailman. Kuluttamiseen keskittynyt tavarakeskeinen elämänmuotomme on täynnä paradokseja. Paratiisin ja vapauden valtakunnan sijaan työstämme tulevaisuudestamme löyhkäävää kaatopaikkaa.
Kapitalismin paradoksi on jatkuva ylituotanto. Mitä enemmän vaurautta on, sitä enemmän on tarve tuottaa enemmän vaurautta. Mikään ei riitä, ei edes paras. Kaiken on oltava huippua, huippusuorituksia, huippukivaa. Parasta kaikille mieluummin liikaa kuin sopivasti.
Haluamme vaihtaa autoja, asuntoja tai elämänkumppania vähän väliä ja pysyä itse korvaamattomina. Haluamme, että minua rakastetaan, ei hyllytetä työpaikalla eikä haukuta rumaksi tai vanhaksi. Vaikka tuotteet vanhenevat kolmessa kuukaudessa epämuodikkaiksi, minun pitää pysyä ikuisesti muodissa:
”Teknologia ja siihen perustuva teollisuus tekevät runsautta ja bulkkia käsittämätöntä vauhtia. Voisi kuvitella, että tähän liittyisi jonkinlainen hitauden periaate, joka tarkoittaa, että kaikki tämä hieno, ihana ja haluttava pysyisi, säilyisi ja kestäisi. Se on suurta ja mahtavaa, mutta bulkki on yhä nopeampaa ja joustavampaa. Ajatellaan vaikka kirjaa, jonka ikä on syksystä jouluun eikä yhtään enempää.”
Uniikkimassaa
Vaikka yksilö on kovassa huudossa, Airaksinen epäilee, että yksilöllinen persoonallisuus on kovin ohut kerrostuma. Massatuotettu tavara perii maan ja tekee ihmiset kaltaisekseen. Ihmiset ajattelevat mainonnan ja markkinoinnin kehittelemiä mielikuvia. Puheenaiheet annetaan ylhäältä säätiedotusta myöten:
”Bulkissa on jotain toivotonta, kauheaa, passiivista, loputonta ja musertavaa. Se tekee valinnat näennäisiksi, elämän harmaaksi ja ikäväksi, kuluttamisen pakoksi ja ostamisen pelkäksi paniikiksi. Suuri yksinkertaisesti musertaa ihmisen alleen. Ikea tappaa.”
Ahkeruuden hyveen elähdyttämä kansakunta ei ole tullut tarkkaan miettineeksi ahkeruutensa ekologisia seurauksia. Toisaalta televisio ei vaadi katsojalta minkäänlaisia henkisiä tai fyysisiä ponnistuksia. Se antaa vääristyneen kuvan maailmasta ja elämästä, koska kaikki on etukäteen suunniteltua, ohjattua, harjoiteltua ja valikoitua. Kaikki on maailman parasta, laulajat, elokuvatähdet, taiteilijat ja urheilijat. Airaksinen arveleekin, että stadionien suurkonserttien ja suurten urheilukilpailujen suosion salaisuus on siinä, että katsojat haluavat kokea jotain uniikkia. Pelkkä esityspaikalla oleminen riittää, esityksen tasosta ei niin väliä.
Koneet kehittyvät, ihminen ei
Kulutuskeskeisen elämäntapamme tarkasteluun tarvitaan Airaksisen mielestä jätteen filosofiaa, ei niinkään ikuisten ideoiden pohdintaa. Jäte on iljettävää, oksettavaa, siis vastenmielistä.
Kukaan ei haluaisi olla tekemisissä ihmisen jätteen kanssa. Sanat ’jäte’ ja ’jätös’ viittaavat siihen, että ne jätetään jälkeen. Ihminen syö edestä ja ulostaa takaa, joten kävellessä eteenpäin ruoka tulee vastaan ja jätös jää jälkeen. Sen ohi ei enää kuljeta eikä sitä tunnusteta: ”Näin hienosti isä Jumala on luomistyössään kaiken järjestänyt. Ihmisen silmät ja nenä ovat etupuolella, jolloin kävelijä aistii, mitä on etupuolella ja on aistimatta sen, mitä jää taakse.”
Tämä eteenpäin aistiminen selittää myös historian ongelmia. Historian pitäisi katsoa taaksepäin, mutta taaksepäin katsoessaan se näkee omat ulosteensa. Siksi historiaa pitää aina vähän siistiä ja väärentää, että sitä olisi helpompi lukea ja ajatella. Tulevaisuus on aina puhdasta ja neitseellistä maaperää, josta silmiin osuu ja käteen tarttuu kaikenlaista hyvää ja kivaa.
Airaksinen huomauttaakin, että menneisyytensä kanssa on paljon vaikeampi tulla toimeen kuin aina avoimen tulevaisuuden. Menneisyys ei ole jätettä, joka jätetään taakse ja kävellään eteenpäin taakse vilkuilematta. Menneisyyden kanssa on tehtävä alituiseen tiliä. Johtuuko valokuvauksen suosio siitä, että menneisyys halutaan säilöä mahdollisimman konkreettiseen muotoon.
Nykyistä teknologian ylivaltaa Airaksinen pitää vaarallisena yksilön henkisen kehityksen kannalta. Koneet kehittyvät yhä nopeammin, ihmiset yrittävät epätoivoisesti pysyä perässä opiskellen uusien koneiden käyttöä. Entäpä jos on käymässä niin, että koneet kehittyvät, mutta ihmiset eivät ehdi kehittyä vaan taantuvat koneiden näppäilijöiksi:
”Jos koneet kehittyvät, mutta ihminen ei, eikö tämä tarkoita sitä, että koneet ottavat lopulta kaiken vallan ihmiseltä?”
Tämä Airaksisen kysymys saattaa olla ajankohtaisempi kuin osaamme aavistakaan hamutessamme kulutettavaksemme mahdollisimman paljon huippuhyvää ja -kivaa. Onko se välttämättä parasta kaikille maailman mitassa, onkin se suuri kysymysmerkki.
Timo Airaksinen: Parasta kaikille! – Onnen ja hyvinvoinnin ehdot Johnny Kniga 2009.
uutiskirje 