Skyyttien valtakunta ulottui muinoin Ukrainasta Kaukasuksen kautta Kiinan rajoille. Skyytit kävivät kauppaa antiikin kreikkalaisten kanssa. Historioitsija Herodotos (n. 485–420 eaa) kertoo, että skyyteillä oli tapana puhkoa orjien silmät. Näin orjat sopivat paremmin karjan lypsämiseen. Riitti, kun he osasivat tehdä käsillään ja ymmärsivät käskyt.
Orjat saivat pitää sukuelimensä. Siksi heille syntyi näkeviä poikia. Kerran skyytit olivat vuosikausia sotaretkellä. Orjien pojat kasvoivat ja näkivät olevansa samanlaisia kuin orjuuttajansa. Koska orjuudelle ei ollut syytä, pojat katsoivat olevansa tasa-arvoisia ja nousivat kapinaan.
Skyytit yrittivät kukistaa kapinan jousin ja keihäin – tuloksetta. Orjien vallihauta kesti, kunnes ovela skyyttisoturi sai idean. Vastarinta perustui tunnustettuun tasa-arvoon. Sen voi kieltää. Skyytit heittivät jouset ja keihäät sivuun ja lähtivät ruoskien kanssa kohti orjia. Tyrmistyneet orjat pakenivat ja kapina luhistui.
Erimielisyyden alku
Jacques Rancière (1940–) on Louis Althusserin (1918–1990) oppilas ja Ranskan tunnetuimpia jälkimarxisteja. Rancièren mukaan politiikka tuli skyyttien valtakuntaan, kun orjat kapinoivat. Puhkesi erimielisyys yhteisen aistein havaittavan maailman jakamisesta. Osattomat vaativat enemmän kuin olivat saaneet. Skyytit katsoivat orjien saaneen mitä kuului ja kiistivät lisävaatimukset.
Politiikkaa ei ollut, kun sokeat ymmärsivät kyseenalaistamatta käskyn lypsämisestä. Hallitsevien mukaan kyse oli asioiden hoitamisesta, ei politiikasta. Osattomilla ei ollut siihen osaa. Kun osattomat alkoivat vaatia enemmän, syntyi erimielisyys. Politiikka alkoi.
Rancièren mukaan asetelma on säilynyt yli 2000 vuotta. Rooman plebeijit nousivat kapinaan patriiseja vastaan Aventinuksen kukkulalla. Titus Livius (59 eaa–17) kirjoitti, että patriisit eivät suostuneet neuvottelemaan plebeijien kanssa, koska nämä eivät ymmärtäneet valtion asioita. Oli tiedotusongelma. Plebeijit eivät ymmärtäneet saamiaan käskyjä. Asiain hoito alkoi uudelleen kapinoinnin loputtua.
Nykyään mielipidetiedustelut kertovat ovatko hallitut ymmärtäneet johtajien puhetta. Jos on kapinointia, puhetta pitää selventää, kunnes asiain hoito mahdollistuu ja politikointi poistuu. Rancière on oikeassa.
Finanssikriisin selvittelyssä 2008 toimittiin näin. Jyrki Katainen julisti ymmärtämättömille millaisen kriisin partaalla järjestelmä oli. Romahduksen estämiseksi kansalaisten piti hyväksyä tosiasiat ja maksaa lasku. Näin tapahtui.
Toki oli kapinallisia, kuten Ari Ojapelto, Heikki Patomäki ja Esko Seppänen. Heidät ajoi pakosalle Paavo Lipponen julistaessaan kirjassaan Järki voittaa (2008), että Patomäki on Suomen johtava anti-intellektuelli. Lipponen ei tunnustanut tasa-arvoa, vaan kävi ruoskan avulla kimppuun.
Uudet osattomat
Rancière hyväksyy Karl Marxin kannan työväenluokan muuttumisesta ja puhuu ”proletariaatin halkeamisesta”. Hyvin toimeentulevat ja ammattiyhdistysliikkeen johto hyväksytään valtaapitäviin, koska he puhuvat samaa kieltä. Suomessa tämä on SAK:n ja EK:n ”yksiäänisyyttä” vaikkapa ydinvoimasta. Silloin on konsensus, Rancièren mukaan politiikan lakkauttaminen.
Haljenneen työväenluokan jakojäännös eli lypsäjät ovat työttömiä, prekariaattia, pätkä- ja osa-aikaisia sekä maahanmuuttajia. He tuottavat nykyään politiikan erimielisyyden. Väliin jää joukko, joka Ranskassa lipsuu Le Penin ja Suomessa Timo Soinin tukijoiksi. Pääosa on pettyneitä vasemmiston riittämättömään maahanmuuttajavastaisuuteen.
Rancière pohtii laajasti ranskalaisten osuutta holokaustiin. Natsi-Saksan miehittämä Ranska ja Vichyn hallitus 1940–44 lähettivät ei-arjalaisia keskitysleireille. Miksi monet ranskalaiset olivat yhteistyössä natsien kanssa? He alistuivat lypsäjiksi, käsityön tekijöiksi. Jaettavasta ei ollut erimielisyyttä. Rancière varoittaa: kun tämä on kerran tapahtunut, se voi toistua maahanmuuttajavastaisuutena.
Rancière ei moralisoi. Hän pohtii mitä konsensuksesta eli politiikan lopettamisesta seuraa. Le Penin ja Soinin suosio puhuvat puolestaan.
Rancière on tiukasti ranskalais-kansallinen. Hän välttelee EU-näkökulmaa, vaikka se ylittää ranskalaisuuden rajat. Rancière tuskin mainitsee katolista kirkkoa. Suomalaisen pitää muistaa, että katolinen minäkuva on erilainen kuin meidän.
Rasittavaa on myös Rancièren Hegel-keikarointi. Kun kieltäminen kielletään kahdesti vastakohtansa kautta, lukija joutuu miettimään mitä oikeastaan kiellettiin. Käännöksen tarkkuutta on arvioitava. Empiriaa Rancière välttelee, edes viitteitä ei löydy. Se on heikkous.
Rancièren vertaus skyyttien orjakapinan kahdesta kukistamistavasta toimii nykypolitiikassa. Yhdysvaltain ilmavoimat ampuu Predator-lennokeista ohjuksia kohti osattomia välittämättä ketä on maalialueella. Eurooppalaiset ja EU pyrkivät siirtomaa-alistussuhteen jatkamiseen toisin.
Jacques Rancière: Erimielisyys. Politiikka ja filosofia. Suom. Heikki Kujansivu. Tutkijaliitto 2009: Paradeigma-sarja. 195 sivua.
uutiskirje 
