Rakenteellisella rasismilla tummaihoisia kohtaan on takanaan noin viiden vuosisadan mittainen historia Yhdysvalloissa. Koronaviruspandemia ja George Floydin kuolema tekivät kuitenkin orjuuteen perustuvan eriarvoisuuden näkyväksi nykyajassa.
Syksyllä tuli kuluneeksi 400 vuotta siitä, kun ryhmä afrikkalaisia tuotiin orjiksi Jamestownin siirtokuntaan Virginiaan. Vuosi 1619 oli alkupiste transatlanttiselle orjakaupalle, vaikka jossain määrin orjia oli tuotu Englannin siirtokuntiin uudelle mantereelle jo 1500-luvulla.
Toimittaja ja kirjailija Ta-Nehisi Coates (s.1975) on kirjoittanut aiemmin kolme tietoteosta sekä lukuisia lehtiartikkeleita tummaihoisten yhteiskunnallisesta asemasta Amerikassa. Uusimmassa teoksessaan Coates käsittelee orjuutta kaunokirjallisin keinoin.
Coatesin esikoisromaani Vesitanssija on kertomus virginialaisen tupakkaplantaasin omistajan ja orjan jälkeläisestä. Hiram on lahjakas poika, joka aikuisiän kynnyksellä päätyy mukaan orjia vapauttavan maanalaisen liikkeen toimintaan. Poikkeuksellisen hyvästä muistista huolimatta Hiramilla on toiselle plantaasille myydystä äidistään vain yksittäinen mielikuva, jossa tämä tanssii vesiruukku päänsä päällä.
Vesiruukun symboliikka on vahvaa, sillä Coates kuvaa orjien elämää jatkuvana tasapainotteluna vapaushaaveiden ja isäntien ympärille muodostuneen yhteisön välillä. Tuossa henkisessä tanssissa läsnä on jatkuva pelko jonkin arvokkaan rikkomisesta – ja pohjimmaisena pelkona on tietysti jatkuva uhka hengen menettämisestä.
Unohdettu osa tarinaa
Vesiruukun kannatteleminen ottaa vertauskuvallisesti kantaa myös Yhdysvaltojen syntyyn. Between the World and Me -teoksessa (2015) Coates totesi suorasukaisesti, että valkoihoisina itseään pitävien amerikkalainen unelma on perustettu orjatyöllä, tummaihoisten ruumiskasojen päälle.
Valkoinen Amerikka on kirjailijan mukaan syndikaatti, joka suojelee omaa valtaansa ja kontrollia tummaihoisista. Taustalla ovat kansakunnan synnystä lähtien olleet taloudelliset edut, sillä orjatyö oli Yhdysvalloille jättipotti ja samalla maan itsenäisyyden käsiraha.
Orjatyö oli Yhdysvalloille jättipotti ja samalla maan itsenäisyyden käsiraha.
Orjuuden ja amerikkalaisen kapitalismin läheisen suhteen on nostanut näkyvästi esille myös New York Timesin toimittaja Nikole Hannah-Jones, joka keväällä Pulitzer-palkinnon saaneessa esseessään sijoitti orjatyön keskeiseen asemaan maan itsenäistymisessä ja taloudellisen hyvinvoinnin rakentamisessa.
Orjatyön taloudellinen merkitys jätetään kuitenkin pääsääntöisesti kertomatta Yhdysvaltojen syntyä kuvaavissa kansallisissa myyteissä.
Orjuus kannatteli kansantaloutta
Hannah-Jonesin mukaan halu säilyttää orjuus oli keskeinen syy Yhdysvaltojen erolle Englannista. Emämaassa orjuutta oli jo alettu vastustaa siinä määrin, että orjaherruuden jatkamiseksi tarvittiin pesäero.
Orjien työ myös teki sotimisen ja itsenäistymisen taloudellisesti mahdolliseksi. Puuvilla- ja tupakkapellot olivat tuoneet siirtokuntiin pääomaa, joka kertyessään loi pankkisektorin pörsseineen. Tulojen turvin perustettiin myös muun muassa yliopistoja valkoihoisille.
Orjuuden synkimpinä vuosina 1800-luvun alkupuolella tummaihoisten työn arvo kansantaloudelle oli kuitenkin valtava, sillä maan tärkein vientituote oli puuvilla. 1830-luvulla puuvillan arvo vastasi yli puolta viennistä. Ja lähes kaikki puuvilla oli peräisin orjaplantaaseilta.
Sisällissodan kynnyksellä eli Hiramin kuviteltuna elinaikana Yhdysvalloissa oli jo noin neljä miljoonaa orjaa, joiden työn arvo oli enemmän kuin teollisuuden ja rautateiden arvo yhteensä. Orjien työ kannatteli kansantaloutta kuin kallisarvoista vesiruukkua.
Hiram tiedostaa valkoisten riiston ja yltäkylläisyyden, kun hän 19-vuotiaana pääsee pellolta sisäpalvelijaksi isänsä taloon.
Koronakuolleisuus moninkertainen
Valtion perustamisesta lähtien jatkunut raskas työnteko ei ole kuitenkaan kyennyt takaamaan afroamerikkalaisille tasa-arvoista hyvinvointia. Tummaihoisen kotitalouden vuositulot olivat vuonna 2018 koko maassa noin 60 prosenttia valkoihoisen perheen vuositulojen mediaanista.
Alhainen tulotaso on näkynyt selkeästi koronaviruspandemian aikana. Kesäkuuhun mennessä tummaihoisen miehen riski kuolla koronavirukseen oli Yhdysvalloissa yli kaksinkertainen. Paikoin riski oli jopa seitsenkertainen.
Korkean riskin taustalla on ennen kaikkea orjuudesta saakka sukupolvelta toiselle periytynyt sosioekonominen eriarvoisuus.
Valkoista väestöä heikompi terveydenhuolto altistaa afroamerikkalaiset perussairauksille ja ahtaammat asumisolot virusta levittäville kontakteille. Lisäksi tummaihoiset työskentelevät valkoisia useammin matalasti palkatuissa palvelualan ammateissa, jolloin töistä pois oleminen tai etätyö eivät ole vaihtoehtoja.
Virus on värisokea
Vesitanssija on kirjoitettu ennen koronaepidemiaa, mutta teoksesta löytyy kuin ennakoiden viittaus Philadelphian keltakuume-epidemiaan, joka vaivasi kaupunkia 1700-luvun lopulla. Tuolloin lääkäri Benjamin Rush määräsi satoja tummaihoisia orjia auttamaan valkoisia väittäen muun muassa, että värilliset ovat immuuneja taudille. Kaikki kaupunkiin määrätyt orjat kuolivat.
Huhtikuussa Ta-Nehisi Coates totesikin MSNBC-televisiokanavan haastattelussa, ettei kenellekään, joka tuntee Amerikan historiaa ja nykytilannetta, pitäisi olla yllätys, että koronavirus on kohdistunut voimakkaasti juuri tummaihoisiin. Kirjailijan mukaan jo Katrina-hurrikaani paljasti, että tummien korkeampi kuolleisuus on seurausta yhteiskunnalliset olot rakentaneesta historiasta, ei ulkoisista tekijöistä.
– Virus on värisokea, me ihmiset emme ole, Coates kiteytti.
Pelottavan ajankohtainen yhteys Vesitanssijan kuvaamasta 1800-luvun etelävaltioiden maailmasta tähän päivään on myös karanneita orjia metsästäneiden ratsupartioiden mielivaltainen julmuus. Ajallisesta etäisyydestä huolimatta Hiram olisi varmasti ymmärtänyt hyvin, mitä George Floydille tapahtui.
Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija. Suomentanut Einari Aaltonen. Tammi 2020. 533 sivua.
uutiskirje 