Yli 30 vuotta poliisina työskennelleen Kale Puontin esikoisdekkarilla Manni on tavallista kiinnostavampi tausta. Huumepoliisissa hänen esimiehensä oli Jari Aarnio. Manni on syntynyt petetyksi tulon tunteista ja halusta palauttaa huumepoliisin maine.
Tulos on hyvä, mutta ei erinomainen.
Puonti viittaa kirjassaan nimeä mainitsematta Aarnion tapaukseen ja sen aiheuttamiin muutoksiin poliisin toiminnassa. Kitkerästi hän antaa ymmärtää, että turhaa byrokratiaa on tullut lisää ja korkeat esimiehet eivät juuri poliisitoiminnasta ymmärrä. Viittaukset sopivat hyvin tarinan poliisitoiminnan kuvaukseen, mutta Puonti ei onneksi juutu märehtimään tapausta.
Manni on yövartija, joka eräänä yönä näkee työpaikkansa viereisellä parkkipaikalla jotain outoa. Uteliaisuus vie hänet tutkimaan paikkaa lähemmin. Läheisestä metsiköstä löytyy iso amfetamiinikätkö. Sympaattisena kuvattu Manni päättää ratkaista raha-ongelmansa ja saattaa alkoholisoituneen äitinsä hoitoon ryhtymällä huumekauppiaaksi.
Puonti on kirjoittanut Mannille omaperäisen tavan tehdä huumebisnestä, lieneekö todellisuudesta napattu? Äärimmäisen varovainen Manni ei tapaa asiakkaitaan henkilökohtaisesti ollenkaan, vaan kauppaa käydään prepaid-kännyköillä ja kätköillä. Yhteistyöhön heidät houkutellaan kohteliaalla kirjeellä ja näyte-erällä.
Mannin käsiinsä saama huumelasti oli kuitenkin jonkun tilaama ja jossain on taho, joka odottaa saavansa siitä maksun. Virolainen rikollisjärjestö perii rahoja Yhdistyneeltä Veljeskunnalta, joka ei tiedä asiasta mitään, koska asiakas oli siihen kuulunut jo pois päiviltä laitettu yksityisyrittäjä.
Kale Puoni tuo esiin huumekaupan toimintatavan, kansainväliset kytkökset ja raa`an todellisuuden. Voiko enää epälojaalimpaa ”veljeskuntaa” olla olemassakaan?
Huumepoliisia, ”Pasilan myrkkyä”, kokenut poliisimies kuvaa luonnollisesti asiantuntevasti ja vivahteikkaasti. Pienin piirroin joukosta erottuu kiinnostavia inhimillisiä persoonallisuuksia, joille vangittujen pyykin peseminen ja venkuloiden perheasioiden hoitaminen ei ole vierasta. Poliisin toiminnan kuvaus on realistista, mutta Puonti ei tukahduta hyvää tarinaa liiallisilla tutkintateknisillä yksityiskohdilla.
Miten Mannin käy? Se kannattaa itse lukea, sillä Manni on omaperäinen, liukkaasti lyhyin luvuin etenevä koukuttava tarina. Sitä vertaa väkisinkin keväällä debytoineen keskusrikospoliisin ylikonstaapelin Niko Rantsin esikoisdekkariin Sinun edestäsi vuodatettu. Rantsi meni hyvinkin syvälle yhden poliisimiehen psyykeen, Puonti kuvaa poliiseja ryhmänä ja rikosta tarkkaan suunniteltuna operaationa.
Yleensä moitin, että kirjassa on liikaa sivuja. Mannin kohdalla niitä on liian vähän. Teos etenee liiankin sutjakkaasti pisteestä a pisteeseen b ja niin edelleen. Manni joutuu rosvojen ja poliisien takaa-ajamaksi, mutta Puonti ei oikein saa jännitystä kehiteltyä tästä herkullisesta asetelmasta.
Tästä huolimatta: kotimaisesta dekkarivuodesta on tulossa ehkä kaikkien aikojen paras ja Kale Puontilla on siinä tärkeä osa.
Kale Puonti: Manni. Bazar, 270 sivua.
uutiskirje 
