Hämmennykseni oli melkoinen ryhtyessäni lukemaan yhtä vuoden Finlandia-ehdokkaista Mustaa jäätä. Syy tähän oli siinä, että tartuin romaaniin Margarita (Anni Kytömäki) , Raija (Ritva Hellsten) ja Ei kertonut katuvansa (Tommi Kinnunen) -teosten jälkeen. Mustaan jäähän paneutumista olivat niissä edeltäneet sukellukset ihmisen luontoyhteyteen, kirjailijan sisimpiin tuntoihin ja naisryhmän kärsimyskokemuksiin Lapin sodan jälkeen.
Anne Vuori-Kemilä tarjoaa meille tilaisuuden astua aivan erilaiseen kirjalliseen maailmaan.
Tämä maailma on tavallisten, mutta kuitenkin niin erilaisten ihmisten. Heti kirjan ensilehdillä selviää, miten vaikeaksi erilaisten, muista poikkeavien, elämä tässä maailmassa voi olla tehty. Erilaisuus on pahasta. Se on syy kolhia toista. Poikkeavia yhteisö ympärillä hyljeksii ja ylenkatsoo, ei hyväksy. Ja se kohtelee heitä sen mukaisesti, tehokkaana keinonaan tukahduttaminen.
Vuori-Kemilä kirjoittaa erilaisten ihmisten, mutta muidenkin, ihmissuhteista tällaisessa maailmassa. Ja hän kirjoittaa suhteiden puuttumisesta (ja jos niitä on, ne ovat ulkokohtaisia ja useimmiten merkityksettömiä). Tämä maailma on puhumattomuuden maailma, jossa kenen tahansa ihmisen elämä voi suistua raiteiltaan – ilman omaa syytä.
Eletään menneiden vuosikymmenten Suomessa, aikaa, jolloin kaduilla näkyi Ladojakin. Romaanin aihe on painava, kerronta tuon ajan ylenkatsotun väestönosan elämää realistisesti valaisevin, mutta – onneksi myös – humoristisin värisävyin rikastettuna paljastavaa.
Romaani on karu, mutta psykologisella ymmärryksellä kirjoitettu kertomus eräistä poikkeusihmisistä. Pääjuonena seurataan kahta toisiinsa rakastuvaa naista, kuvataan heidän keskinäisen suhteensa monisärmäisyyttä, ristiriitaisuuksia ja käänteitä. Paljastuu miten heidän suhteensa vaikuttaa heidän suhtautumiseen muihin ja miten ympäristön osoittama hyljeksintä vaikuttaa heidän suhteeseensa. Heidän kanssaan ei saisi olla tekemisissä, ei edes pihapiirin pieni poika.Tällainen ei voi jäädä vaikutuksetta ja henkilöiden kohtaloissa riittääkin traagisuutta. (Pojan kasvutarina on muuten romaanin sivujuonteena erinomainen ajankuva.)
Kirjan tyyli on tehokas, mikä tarkoittaa tekstin suorastaan nautinnollista tiiviyttä. Sama koskee dialogeja. Psykologinen ote kertoo kirjailijan taidosta kuvata miten laaja kirjo ihmisen mielenliikkeillä voi olla. Kuvaus tapahtuu – sanoisiko omatekoisin keinoin.
Aiheen karuudesta huolimatta kirjan lukemisesta jää hyvä mieli. Tämä johtuu sitä yli kaiken leimaavasta lämminhenkisyydestä.
Ei ole epäselvää mikä kansanosa on kirjailijan sympatian kohde. Kirja on heidän asiallaan ja heidän puolellaan.
Tämä kirja ottaa kantaa. Sehän on aina hyvä.
Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä Karisto 2020.
uutiskirje 