Kuvaa taitavasti yksilön ponnisteluja
”Kuvaat taitavasti paitsi sitä nollahetkeä, josta Suomen kasvu kohti modernia yhteiskuntaa alkoi, myös yksilön ponnisteluja tuon kasvun välillä järjettömissäkin käänteissä. Osoitat, että kaikki taistelut – niin sota kuin jälleenrakennuskin – aiheuttavat omat uhrinsa”, toteaa kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajan valinnut kapellimestari Hannu Lintu.
Hän jatkaa, että päähenkilö Sennin poikkeuksellinen luonne, urheus, inhimillisyyden ja itsekkyyden yhdistelmä, sekä hänen luonnon ja ihmisten aktivoima mielikuvituksensa saavat lukijan pitämään häntä ystävänään.
”Kirjasi muistuttaa meitä siitä, että vakavimmat vammat eivät ole fyysisiä. Pahimmat vauriot kohdistuvat mieleen, ja sellaiset vaikuttavat sukupolvesta toiseen. Tästä luonto toimii hyvänä vertauskuvana.”
Anni Kytömäki tekee kolmannessa romaanissaan lukijan silmät avaavalla tavallaan tiettäväksi millaisena – ja ennen kaikkea miten tärkeänä – hän näkee ihmisen ja luonnon suhteen. Se on Margaritan iso teema. ”Apurinaan” hänellä on maapallolla kauimmin, miljoonia vuosia eläneeseen ja eläviin eläinlajeihin kuuluva jokipohjien asukas, jokisimpukka, jonka olemassaololle ihminen vasta viime vuosisatoina on toimillaan tullut kohtalokkaaksi. Ensin niiden kantaa alkoivat tuhota helmenkalastajat. Sitten niiden – kiduksissaan kuvaamattoman suuret määrät vesistöä siilaavien vesistöjen keuhkojen eli ”puhtaanapitotyöntekijöiden” -–elinolosuhteita vesistöissä alkoivat huonontaa teollisuus- ja maataloussaasteet.
Uhanalaisissa olosuhteissa jokipohjassa elävät simpukat tarvitsevat kuoren elääkseen. Ne ovat Kytömäelle symboli. Jokisimpukka-symboliikan niin keskeinen asema romaanissa saa päättelemään, että hän ilmeisesti näkee ihmisten samalla tavalla tarvitsevan kuorta voidakseen hyvin. Ehkä hänen mielestään on hyvä, että meillä kaikilla – jotta selviytyisimme – tulisi olla jokisimpukan lailla myös mahdollisuus ja oikeus päättää milloin kuoremme sisällä pysymme, milloin kuortamme raotamme. (Onko meillä?)
Tätä käsitystä vahvistaa Kytömäen romaanin keskeisten henkilöittensä kautta kertoma. Kaikille on tarve kuoreensa. Syyt ovat erilaiset, kunkin elämäntilanteesta johtuen. Yhdellä se on sota, toisella ristiriita kun luonnonsuojelijana työkseen tuhoaa sitä, kolmannelle rankat kokemukset.
Romaanin päähenkilö tuosta kolmikosta on Senni, kotisijoillaan ”isänperintönä” länsisuomalaisen kylpylän hieroja, tyttö vielä. Sittemmin helsinkiläistyvä lääkintävoimistelija-opiskelija. Hänen toinen nimensä viittaa jokisimpukan latinankieliseen lajinimeen margaritifera margaritifera. Muut minähenkilöt ovat Antti ja Mikko. Antti ajautuu luonnon ystävänä työhön, johon viimeksi haluaisi ryhtyä. Määrittämään missä kohdin ja missä määrin ennen koskemattomia tukkimetsiä on talouselämän tarpeisiin hakattava. Mikko kokee kauhun hetket jatkosodan piinallisen pattitilanteen purkautuessa vastustajan ylivoimaiseen rynnistykseen, sodan oikeutukselle selitystä löytämättä, pakoa haikaillen.
Ikiaikaisen pääteemansa rinnalla kirjassa kulkee kolme toisen maailmansodan loppuvuosiin ja 1950-luvun alkuvuosiin ajallisesti osunutta aihekokonaisuutta.
Sota oli osaltaan syynä lisätä metsävarannon kaatoa. Vesien turmeleminen ja metsien avohakkuut uhkasivat luonnon moninaisuutta jo tuolloin. Puuta tarvitsi vientiteollisuus. Siitä rakennettiin rintamamiestalot.
Tutustuminen ajan lääketieteelliseen kirjallisuuteen taas sai Kytömäen kirjoittamaan miten sodan jälkeisinä vuosina suhtauduttiin yhteiskunnan naisen asemaan, erityisesti oikeuksista lapsen saannin suhteen. Kyse ei ollut oikeudesta. Valtio suorastaan painosti hankkimaan lapsia. Se oli ”asevelvollisuutta”. Tällä Senniäkin painostettiin, hänelle kohtalokkain seurauksin.
Kolmannen ajankohtaisen uhan muodosti tuohon aikaan polio, kasvanut uhka etenkin lasten terveydelle. Senni suoritti opintojensa käytännön harjoitustyöt poliosairaalassa.Tuolloisissa poliopotilaiden hoitomenetelmissä havainnollistui konkreettisesti Kytömäen samaistus omassa kuoressaan elävään jokisimpukkaan ”rautakeuhkosta” apua saavan poliopotilaan elämäntilanteeseen. Rautakeuhkossa potilas makasi teräksisen tankin sisällä niin, että vain pää jää ulkopuolelle.
Kytömäkeä lukee kadehtien mutta tyydytettynä. …että joku osaakin tuoda meille romaanihenkilöittensä luontokokemuksesta noin nautinnollisesti syvällistynyttä tietoa ja aistielämystä yhdistellen! Pystyisipä useampi samanlaiseen kokemiseen, niin kyllä lukijakansan kelpaisi. (Kirjoittajan elämänuran – työskennellyt muun muassa luontokartoittajana – tietäen ei ihmettele, että hän pystyy.)
Kytömäen keinovalikoimaan eivät kuulu ulkokohtaiset luontokuvaukset. Hän ei käytä lukijan aikaa luonnehtiakseen miten romaanihenkilöt näkevät virran virtaavan tai miten he huomioivat aurinkoisen kedon kasviloiston. Hän kertoo romaanihenkilöitään ”käyttäen” miten luontosuhde vaikuttaa ihmiseen. Se on sulautumista, ei välineellistä.
Kytömäen kirjallisessa maailmassa ihminen ei tyydy sanomaan, että koivun valkorunko on kaunis. Hänelle tuo kauneus on sisäistä. Se on tunne. Ja se tunne on elämyksellistä – nykytermein voimaannuttavaa. Väärää ihmisen ja luonnon suhteessa on se, miten monella tavalla ihminen kaikkivaltaisuuttaan sortaa ja alistaa muuta eliökuntaa. Ja siitä Anni Kytömäki meille haluaa muistuttaa.
Anni Kytömäki: Margarita. WSOY 2020. 582s.
KU:n kirjallisuuspiirin verkkotapahtumassa keskusteltiin Margaritasta.
Kuvaa taitavasti yksilön ponnisteluja
”Kuvaat taitavasti paitsi sitä nollahetkeä, josta Suomen kasvu kohti modernia yhteiskuntaa alkoi, myös yksilön ponnisteluja tuon kasvun välillä järjettömissäkin käänteissä. Osoitat, että kaikki taistelut – niin sota kuin jälleenrakennuskin – aiheuttavat omat uhrinsa”, toteaa kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajan valinnut kapellimestari Hannu Lintu.
Hän jatkaa, että päähenkilö Sennin poikkeuksellinen luonne, urheus, inhimillisyyden ja itsekkyyden yhdistelmä, sekä hänen luonnon ja ihmisten aktivoima mielikuvituksensa saavat lukijan pitämään häntä ystävänään.
”Kirjasi muistuttaa meitä siitä, että vakavimmat vammat eivät ole fyysisiä. Pahimmat vauriot kohdistuvat mieleen, ja sellaiset vaikuttavat sukupolvesta toiseen. Tästä luonto toimii hyvänä vertauskuvana.”
uutiskirje 