Heinäkuussa 2019 todistin Moskovassa, kun opposition mielenosoitus vapaiden vaalien puolesta tukahdutettiin. Poliisi käytti kovia otteita, kadut mustanaan kansalliskaartia ja panssariajoneuvoja; kuin Moskova olisi miehitetty.
Illalla protestien jälkeen kävelin venäläisten tuttujeni kanssa Triumfalnii-puistossa, jossa opposition ehdokkaat olivat puhuneet. Äkkiä poliisi piiritti puiston ja alkoi pidättää ihmisiä. Jouduin pidätetyksi ja minut vietiin kalteriautossa (avtozak) kauas lähiön poliisiasemalle.
Kalteriautossa oli lisäkseni kymmenkunta nuorehkoa miestä. Osa oli joutunut ennenkin mielenosoituksissa pidätetyksi ja tiesi miten toimia. Eräällä oli repussaan jopa vodkapullo ja pikarit, ja hän jakoi symbolisia maljoja – olihan hilpeää juoda poliisiautossa.
Kronstadt peilaa venäläisen kapinallisuuden historiaa.
”Kronstadtin kapinalle”, mies virnisti kohottaen pikarinsa.
Perillä asemalla pääsin yllättäen passia näyttämällä nopeasti vapaaksi. Muut pidätetyt jäivät kamarille, vaikka eivät hekään olleet tehneet muuta kuin kävelleet puistossa. Mielenosoitusten jälkeen protestoijia onkin tuomittu näytösluontoisesti jopa vankeuteen.
Nyky-Venäjällä Kronstadtin kapinaa ei kovin aktiivisesti muistella. Se ei sovi Neuvostoliiton ja Leninin kaunisteluun, joka on taas nostanut päätään.
Venäjän vallanpitäjät ja kapinalliset ammentavat yhä vastakkaisista ideoista ja tunteista. Valta kieltäytyy reformeista, kapinalliset ovat ihanteellisia ja taipumattomia. Putinin Venäjällä on omat tottelemattomansa anarkisteista Pussy Riotiin, kriittisiin taiteilijoihin ja opposition mielenosoittajiin. He ovat Kronstadtin kapinallisten perillisiä.
Maaliskuussa 1921 Kronstadtin 16 päivää kestänyt vallankumouksellinen kommuuni vaati sananvapautta, poliittisten vankien vapauttamista, vapaita neuvostojen vaaleja ja oikeutta itsenäiseen ammatinharjoittamiseen – sitä autonomiaa, jota bolševikit olivat luvanneet 1917 päästäkseen valtaan. Kapinallisten esittämät vaarallisen aidot sosialistiset vaatimukset haastoivat bolševikit, jotka uskoivat dogmatismiin ja vähemmistövaltaan – ”komissarokratiaan” – kuten kronstadtilaiset pilkkasivat.
Kapinallisten sanomalehti kirjoitti: ”Vallankumouksesta on tehty karikatyyri, työläiset ja talonpojat alistettu, koko maa vaiennettu puolueen ja sen salaisen poliisin avulla, vankilat täytetty – ei vastavallankumouksellisilla – vaan työläisillä ja intellektuelleilla” // ” Neuvosto-Venäjästä on tullut yleisvenäläinen keskitysleiri”.
Kronstadtin 15 000 matruusin kapinoidessa näytti hetken siltä, että toistumassa oli sama kuin neljä vuotta aiemmin 1917, jolloin tsaarinvalta oli kumottu. Kronstadt oli libertaarien sosialistien unelmoima ”kolmas vallankumous”, demokraattisen sosialismin mahdollisuus. Mutta lopulta Kronstadt merkitsi Venäjän vallankumouksen päätöstä: se ei ollut voitto vaan tappio. Tie johti byrokraattiseen totalitarismiin.
Tänä päivänä Pietarin edustalla sijaitsevaan Kronstadtiin pääsee bussilla uutta Kotlinin saaren mantereeseen yhdistävää patoa pitkin. Pikkukaupunki tuntuu neuvostomentaliteetin ulkomuseolta: ilmapiiri on kyräilevä. Satamassa retkottaa Itämeren laivaston sota-aluksia. Asemakaavassa kaikki tuntuu karsinoidun aidoilla. Aukiot ovat pieniä ja kuin haukkovat henkeään, paitsi Ankkuritori.
Torilla törröttävän, halkaistua pyramidia esittävän muistomerkin alle on haudattu puna-armeijalaiset, jotka kaatuivat kapinan musertamisessa. Paikallishistorian museossa tapahtuma kuitataan selitysteksteittä 20 valokuvalla: sotilaat rynnäköivät Suomenlahden jäällä; ruumiita makaa Kronstadtin kadulla rivissä, ehkä teloitettuina.
Neuvostoperuina Venäjällä käytetään Kronstadtin tapahtumista sanaa ”mjatež”, ’kapina’, kun taas venäläisissä emigranttipiireissä sovellettiin sanaa ”vosstanija”, ’kansannousu’.
Nykytutkimus vahvistaa käsityksen kansannoususta. Kronstadtin kapinallisten vaatimukset heijastelivat laajemminkin venäläisten mielialoja. Bolševikkeihin aluksi uskoneet työläiset ja talonpojat olivat kyllästyneet puolueen ”sotakommunismin” politiikkaan, joka jatkui sisällissodan loputtuakin. Viljan pakko-otot, Tšekan terrori, työläisten militarisointi, muiden puolueiden ja järjestäytymisvapauden tukahduttaminen sekä kommunistien etuoikeudet raivostuttivat. Ensin vapaista neuvostoista oli tehty yksipuoluevallan kulisseja. Ennen ja jälkeen Kronstadtin talonpoikaiskapinat roihusivat ympäri maata, Moskovassa ja Petrogradissa oli lakkoja ja mielenosoituksia.
Bolševikit leimasivat kapinan valko-emigranttien juonimaksi vastavallankumoukseksi, joka tuli liiskata. Neuvostohallituksella oli kiire: se pelkäsi kapinan leviämistä ja jäiden lähtöä, jolloin Kronstadtia ei voisi saavuttaa ilman laivastoa.
Kronstadt peilaa venäläisen kapinallisuuden historiaa. Venäläisen kulttuurin logiikka on vuosisatoja tuntunut perustuvan toisiaan seuraaville kumouksille. Autoritaariset ja vanhoilliset vallanpitäjät nostattavat idealistista kapinahenkeä. Vasta kumoukset tai niiden yritykset johtavat reformeihin.
Pugatšovin talonpoikaiskapina 1770-luvulla ja dekabristikapina 1825 nujerrettiin, mutta ne vaikuttivat maaorjuuden lakkauttamiseen 1863. Dekabristit loivat Venäjälle uuden ihmistyypin: idealistisen yhteiskunnallisen aktivistin; 1800-luvun mittaan aktivismi kehittyi kohti vallankumousta.
Helmikuun 1917 vallankumous kumosi tsaarinvallan, mutta pian lokakuun kumouksen jälkeen bolševikkivalta palautti autoritarismin, ja stalinismi merkitsi myös paluuta konservativismiin.
Stalinin kuoltua Kazakstanin Kengirin leirissä puhkesi 1954 Gulagin pisin, 40 päivän kapina. Kapinalliset nostivat mustan lipun ja toteuttivat demokraattisessa kommuunissa pienoismuodossa sitä mitä Neuvostoliitto vain väitti toteuttavansa. Heidät jyrättiin, mutta kapina joudutti stalinismin purkua.
Toisinajattelijoiden aktivismi, underground-taide ja nuorison alakulttuurit 1960- ja 1970-luvuilla taas ennakoivat perestroikaa ja demokratialiikettä.
Entä jos Kronstadtin kapina olisi levinnyt ja onnistunut kukistamaan bolševikkivallan? Neuvostoliittoa ei olisi kehkeytynyt historiallisessa muodossaan, ja 1900-luvun historia olisi mennyt toisin.
Miten kapina olisi voinut onnistua? Ehkä vain siten, että kapinalliset olisivat heti nousseet maihin mantereella ennen kuin neuvostovalta ehti koota uskollisensa. Oli merkkejä, että mantereella he saisivat tuekseen puna-armeijan yksiköitä. He olisivat marssineet Petrogradiin ja hirttäneet Trotskin lyhtypylvääseen – ja Leninin perässä.
Bolševikkivallan kumoutuminen olisi toki voinut johtaa toisenlaiseen autoritarismiin. Joka tapauksessa Venäjälle olisi syntynyt demokratian mahdollisuus. Ehkä lopputuloksena olisi ollut peräti Ruotsin tapainen sosiaalidemokraattinen kansankoti, kuten historioitsija Osmo Jussila on hilpeästi pohtinut?
Kukapa tietää. Historioitsija Paul Avrich tulkitsee klassikkoteoksessaan Kronstad 1921 (1970) kapinallisten yhteiskunnallisten ajatusten heijastelleen narodnikkien ideoita, jotka taas ponnistivat Venäjän alempien luokkien unelmista 1700-luvun kansannousuista alkaen. Bolševikkimallista poikkeava sosialismi perustui autonomisille työläisten ja talonpoikien kommuuneille. Poliittiset ja taloudelliset vapaudet olisi luotu alhaalta käsin. Suoraan demokratiaan pohjaava malli ei koskenut ylä- tai keskiluokkia, eikä sitä pidä sekoittaa länsimaiseen parlamentarismiin, marxilaisuuteen tai liberalismiin.
Ensi hyökkäyksessä Kronstadtia vastaan puna-armeija lyötiin verissä päin takaisin. Toiseen rynnäkköön kerättiin 50 000 miestä ja lopulta kapina kukistettiin. Noin puolet kapinallisista pakeni jään yli Suomeen. Kronstadtin väestöä ja matruusien perheenjäseniä vastaan aloitettiin sorto. Tuhansia teloitettiin tai potkaistiin Gulagiin.
Muiden kapinoiden ohella Kronstadt pakotti Leninin perääntymään harppauksesta kommunismiin. Bolševikit lakkauttivat sotakommunismin ja uusi talouspolitiikka NEP salli markkinatalouden osittain. Kapinallisten poliittisia vaatimuksia ei täytetty: diktatuuri vain kiristyi ja toisinajattelua kitkettiin entistä enemmän.
Kronstadtin kapinan tukahduttaminen avasi monien silmiä: bolševikit eivät olleetkaan luomassa sosialistista valtiota, vaan uutta hierarkiaa ja diktatuuria. Myöhemmin vastaavina silmien avaajina toimivat demokraattisen sosialismin liikkeiden murskaaminen Barcelonassa 1937, Unkarissa 1956 ja Tšekkoslovakiassa 1968.
Nyky-Venäjällä valtiollinen sorto on koventunut jo pitkään samalla, kun politiikka on kallistunut äärioikealle. Nykypolitiikkaan sopii myös Stalinin maineen palautus. Näytösoikeudenkäynnit yleistyvät, vähemmistöjä vainotaan, kansalaisyhteiskunnan jäänteitä tukahdutetaan, toisinajattelijoita murhataan, oikeuteen haastetaan jopa nettikirjoituksista tai sellaisten jakamisesta.
Tuoreissa mielenosoituksissa oppositiojohtaja Aleksei Navalnyistä on tullut vastarinnan symboli. Kronstadt kyseenalaisti bolševikkien legitimiteetin. Navalnyi-mielenosoitusten tukahduttaminen taas näyttää nykyvallan laillisuuden puutteen ja pysähtyneisyyden, vaikka Putin tarrautunee valtaan vielä vuosia.
Kirjoittaja on käsitellyt teoksissaan usein Venäjään ja entisen Neuvostoliiton maihin liittyviä kysymyksiä. Hänen tuoreimpia kirjojaan ovat esseeteokset Siperialainen Säväri (Enostone 2021) ja Suuren idän essee (Savukeidas 2017) sekä yhdessä Ville-Juhani Sutisen kanssa tehty tietokirja Luiden tie. Gulagin jäljillä (Like 2019).
uutiskirje 
