Jatkosodan alussa taistelu maanteiden tärkeästä risteyspaikasta Tyrjästä kesti toista kuukautta. Suomalaiset aloittivat hyökkäyksen Parikkalan kuntaan kuuluneesta Tyrjästä 30.6.1941 ja taistelu päättyi suomalaisten voittoon vasta 4.8. Taisteluissa kaatui satoja venäläisiä. Suomalaisia kuoli 326 ja yli 1 500 haavoittui. Jalkaväkirykmentti 7 sai taisteluista kutsumanimen Tyrjän rykmentti.
Suunnilleen noin lakonisesti jatkosodan kuuluisan taistelun tapahtumat esitellään Wikipediassa. Mitä se merkitsi inhimilliseltä kannalta, sitä kuvaa Kristian Kosonen viidennessä sotaromaanissaan Verinen tie Tyrjään. Pelkoa, nälkää, janoa ja brutaaleja kuolemia sekä haavoittumisiahan se merkitsi.
Jo tuttuun ja varmaotteiseen tyyliinsä Kosonen kulkee Väinö Linnan jalanjäljissä siinä, että hän riisuu sodalta kaiken kunnian, mutta antaa sen niille miehille, jotka tämän kurjuuden joutuivat kokemaan. Joukossa olivat hänen molemmat ukkinsa.
Heti ensimmäisillä sivuilla Kosonen luo näkymän sodan mielettömästä ristiriidasta. On sellainen helteinen heinäkuun alun päivä, joita kesällä 2021 riitti ennätyspitkään. Kesä parhaimmillaan. Ahomansikoita ja metsän äänet täynnä kesän harmoniaa. Metsän laitaan maastoutunut miesjoukko ei niistä pysty iloitsemaan, sillä kohta heidän on hyökättävä aukealle niitylle valtaamaan edessä olevaa mäkeä neuvostoliittolaisilta. On juostava ilman suojaa pian alkavaan luotisateeseen. Varmaa on, että moni on muutaman minuutin kuluttua sankarivainaja.
Ja se on vasta alkua. Taistelut huipentuvat kuukautta myöhemmin Munakukkulan valtaukseen, josta avautuu tie koko päivän kestävään veriseen taisteluun itse Tyrjästä.
Kosonen on mestari kuvaamaan sodan kurjuutta ja sen kitaan joutuneiden inhimillistä kärsimystä. Verinen tie Tyrjään on jälleen vavahduttava romaani, ja tekisi mieli sanoa, että myös varoitus siitä, että ei koskaan enää. Hän luo kirjassaan sotilaista pienin piirroin kokonaisia persoonia ja poistaa heitä sitten pelistä yhtä sattumanvaraisesti kuin luotien iskiessä sodassa vieruskaveriin, mutta jättäessä toisia henkiin. Luoti ei katso, osuuko se sympaattisena vai veemäisenä kuvattuun henkilöön.
Kososen sotakirjoissa on tähän asti kuvattu lähinnä sodan laajemmista päämääristä tietämättömiä rivimiehiä, jotka kiroavat osaansa ja maailmanhistoriaa tekevät suurmiehet. Jotkut ovat silti valiotaistelijoita, toiset murtuvat henkisen paineen alla mahdottomassa tilanteessa.
Rivimiehiä riittää myös uusimmassa romaanissa, mutta kiinnostavasti Kosonen nostaa tällä kertaa etualalle kapteeni Aarne Mäenpään, joka on Tuntemattoman Lammio-tyyppinen muodollisuuksista niuhottaja ilman tämän rohkeutta ja sotataitoja. Kovan ja vaativan isänsä kasvattama Mäenpää tavoittelee sodasta kunniaa, mutta kyvyt joukkojen johtamiseen eivät riitä ja epävarma Mäenpää tietää itsekin sen.
Epilogissa tavataan Mäenpää, joka on selvinnyt sodasta hengissä, mutta sota on silti pilannut hänenkin elämänsä.
Kososen vuoden välein ilmestyneet viisi sotaromaania ovat samalla kertaa huipputöitä ja järkyttäviä teoksia koska niissä sodan todellisuus ilmenee niin aitona kuin sen kirjallisin keinoin voi ilmaista. Kirjoja ei tarvitse yrittää laittaa paremmuusjärjestykseen, niin tasalaatuisia ne ovat jo täräyttävästä esikoisesta Taistelu Vasikkasaaresta lähtien.
Kirjailijana Kristian Kosonen on silti mennyt koko ajan eteenpäin ja kirjallisilta ansioiltaan Verinen tie Tyrjään on loikka eteenpäin. Edelliset neljä kirjaa ovat yhtä lyhyeen hetkeen tihentyvää tulimyrskyä ja taistelun melskettä ilman isompia taukoja. Nyt Kosonen annostelee toimintaa ja suvantokohtia tarkemmin. Sodan todellisuutta ovat myös tapahtumat etulinjan takana uutta hyökkäystä odottaessa sekä haavoittuneiden evakuoinnit ja kuljetukset kurjassa kunnossa olevia teitä pitkin ja vihollispartioiden muodostaman uhan alla.
Ei panna kirjoja paremmuusjärjestykseen, mutta Verinen tie Tyrjään on jotenkin vielä täyteläisempi kuin Kososen aiemmat. Sen tapahtumat ja henkilöt jäävät mieleen. Sankarihautausmaita katselee taas uusin silmin, sillä niissä vaatimattoman kiven alla he lepäävät syyttöminä suurten johtajien suuriin suunnitelmiin.
Romaanin jälkeen tekee mieli kuunnella Suonna Konosen Folkswagen-yhtyeen kappaleet Lemetti ja Syvärin jouluyö, jotka kertovat musiikin keinoin samaa humaania sanomaa kuin Kristian Kosonen kirjoissaan.
Kristian Kosonen: Verinen tie Tyrjään. 381 sivua, Bazar.
uutiskirje 