Tuskin olen väärässä väittäessäni, että etenkin politiikan naiset ovat jatkuvasti suurennuslasin alla, mitä ulkonäköön, ikään ja naiseuteen tulee. Ajatus on tullut useamman kerran mieleeni sen jälkeen, kun tulin valituksi Oulun kaupunginvaltuustoon kesäkuun kuntavaaleissa. Olen vastaillut lukemattomiin toimittajien, tuttavien ja muiden kiinnostuneiden kysymyksiin, jotka pyörivät saman aiheen ympärillä – naiset, politiikka, ulkonäkö ja some. Tulkitsen uteliaisuutta siten, että kaltaiseni arkinen, piittaamaton ja nuori somenatiivi on edelleen politiikassa varsin poikkeuksellinen elementti. Totuttu poliitikon kuva järkkyy, ja se herättää kysymyksiä.
Jos minun käsketään ajatella poliitikon stereotyyppiä, valehtelematta omatkin mielikuvani suuntautuvat keski-ikäinen pukumies -osastolle. Yhtä lailla hillityn pukeutumisen vaatimus tuntuu koskevan naisiakin, mikäli yleistä asenneilmapiiriä on uskominen. Politiikka onkin pitkän linjan konstruktio, johon sisältyy huomattava määrä sosiaalisia ja yhteiskunnallisia sääntöjä.
Yleinen kaava kauan sitten vakiintuneissa normeissa on se, että on helppo unohtaa niiden olevan keksittyjä. Hillityn värisestä jakkupuvusta on muotoutunut kollektiivisessa mielessä asiantuntijuuden kuva. Edeltävää kohdellaan usein kuin luonnonlakia siitä päätellen, miten paljon stereotyypistä sivuraiteille poikkeavat pukeutumisratkaisut aiheuttavat kohinaa.
Kesällä 2020 toimittaja Helena Petäistö esitti kolumnissaan ykskantaan, kuinka jakkupuku antaa poliitikosta aivan eri tavalla uskottavan kuvan kuin kukkamekko. Vai osaisitteko kuvitella Saksan liittokansleri Angela Merkeliä vetämässä kriisikokousta kukkamekossa? Eittämättä Petäistön kysymys oli tarkoitettu retoriseksi, joskin mieleni tekee silti vastata.
Kolmen vuoden ajanjakso suuren sanomalehtitalon bloggaajana opetti minulle, että mikä vain argumenttini voidaan kumota vetoamalla nuoruuden tietämättömyyteen tai yleiseen hupakkouteen riippumatta väittämieni perusteellisuudesta. Enkä ole ensimmäinen saati viimeinen, jonka poliittista panosta mitätöidään triviaalien sivuseikkojen varjolla. Pääministerimmehän aiheutti taannoin varsinaisen myllyn poseeraamalla lehdessä syvään uurrettu jakkupuku päällään. Ei siis ole jakkupuvunkaan ammatilliseen voimaan luottaminen, mikäli siihen verhoutuu nuori ja vaikutusvaltainen nainen.
Ja vaikka esimerkkini ovatkin melko tuoreita, politiikan naisiin kohdistuva ulkonäköarvostelu ei suinkaan ole uusi ilmiö. Samaa mieltä olisi varmasti käsivarsiaan peilin edessä puristelevien naisten ajatuksiin ja puheisiin jäänyt Alli Paasikivi.
Politiikka on pohjimmiltaan ihmisten tekemää työtä ihmisille. Siksi onkin mielestäni luontevaa, että politiikassa näkyy aito ihmisyys. Politiikka tarvitsee kapinallisia, jotta kankeat käsitykset yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen sopivista ihmisistä laajentuvat. Kesäkuun kuntavaaleissa luottamustehtäviin valittiin paljon nuoria, poliittisella kentällä tuoreita ja sosiaalisessa mediassa erottuvia ihmisiä. Murros lienee käynnissä, halusivat jakkupuku-uskolliset politiikan seuraajat ja helenapetäistöt sitä tai eivät.
Kirjoittaja on filosofian maisteri, äidinkielen opettaja ja Oulun kaupunginvaltuutettu.
uutiskirje 
