Helmikuussa 1922 syttyi peräpohjolassa konflikti, jossa aineksina olivat toisaalta kapitalismi äärimuodossaan ja taloudellinen luokkataistelu, toisaalta yhteiskunnallisen vallan haastaminen ja hauras valtio.
Näin luonnehtii poliittiseen historiaan erikoistunut tutkija, VTT Miika Siironen juuri julkaistussa Pelon ja uhman vuodet – Suomen tasavallan synty 1918-1922 -teoksessaan tukkityöläisten aseellista kapinaa 2. helmikuuta 1922 Peräpohjolan Savukoskella, Värriön metsätyömaalla. Kapinaa ajaneiden tarkoituksena oli perustaa erityinen Pohjolan kommunistinen neuvostotasavalta.
Tuo Läskikapinan nimen saanut tapahtuma on yksi kuudesta ilmiöistä tai tapahtumista, joiden kautta Siironen kuvaa uuden valtion levottomia ensivuosia. Irti menneestä pyrkivää maata johdettiin sisällissodan jälkeen voittajien valtajärjestelmällä, joka sai haastajakseen toimia niin vasemmalta kuin oikealta.
Siirosen valitsemat ilmiö- ja tapahtumakuvaukset kertovat minkälaista painetta järjestelmää kohtaan kohdistui ja minkälaista yhteiskunnallista kitkaa ajanjakso 1917–1920 sisälsi. Muutoksen suunnasta ja päämääristä vallitsi ristivetoa. Samalla toisiaan vastaan kamppailevia ryhmittymiä yhdisti tyytymättömyys parlamentaariseen järjestelmään.
Läskikapina edustaa valtajärjestelmää kohtaan vasemmalta kohdistunutta uhmaa ja uhkaa. Sillä puolella haastajia olivat vuoden 1918 häviäjät ja työmaat olivat ainoa kenttä, jolla nämä aidosti saattoivat uhata yhteiskuntajärjestelmän toimintaa.
Vastapuolelta, äärivalkoiseksi nimittämältään taholta tullutta uhmaa ja uhkaa edustaneista tahoista Siironen käsittelee muun muassa lakonmurtajakaartina kunnostautuneen Vientirauha Oy:n toimintaa. Tämän puolen uhka tuli järjestelmän sisältä – odottamattomampana ja siksi sille vaarallisempana. Useat äärivalkoiset ajoivat maahan äärikansallista sotilasvaltiota ja heille syntynyt tasavalta oli ”puolipunainen”.
Siirosen näkemyksen mukaan Suomen ensimmäiset vuodet olivat lähinnä jatkuvaa nuorallakävelyä. Maa, joka tuossa menossa syntyi, oli rajallinen demokratia.
Rajallinen demokratia tarkoittaa sitä, että sisällissodan voittanut osapuoli, valkoinen liittoutuma, saattoi vuosien saatossa viedä menestyksellä läpi tavoitteittensa mukaisia yhteiskunnallisia uudistuksia vaarantamatta asemaansa, ja tarvitsematta luopua kommunismin vastustamisesta. Siironen tuo sisäministeri Ritavuoren murhan esille esimerkkinä siitä, että käymistila valkoisen Suomen sisällä kyllä jatkui.
Tutkijan mukaan toteutetut yhteiskunnalliset uudistukset ja pääsy mukaan parlamentaariseen valtajärjestelmään olivat tekijät, joilla työväenliikkeen enemmistö suostuteltiin hyväksymään sisällissodan synnyttämä yhteiskuntajärjestys. Samalla se de facto hyväksyi myös valkoista hegemoniaa Neuvosto-Venäjältä turvaavan väkivaltakoneiston. Kommunistien tilannetta Siironen kuvaa elämiseksi kotimaisen nationalismin ja itämaisen stalinismin tiukassa pihtiotteessa. Sosialidemokraattien nämä katsoivat asettautuneen järjestelmän puolelle.
Miika Siironen kirjoittaa pyrkineensä teoksellaan osoittamaan, että Suomi-tasavallan ensimmäisissä, ”pelon ja uhman” vuosissa ei kyseessä ollut mikään ”kansallisen kehityksen täydellistymisen hetki, ei suuren suunnitelman täytäntöönpano”. Hän katsoo päinvastoin demokratiaan etenemisen ja siinä tasapainon saavuttamisen olleen sangen usein enemmän onnen ja ulkoisten olosuhteiden kuin taidon ansiota. ”Lopputulos olisi voinut olla myös toisenlainen.”
Sen sijaan taidonnäytteeksi Siironen kohottaa eheytymisen, joka verisen sisällissodan läpikäyneessa maassa saavutettiin – vaikka kylläkin ympärysvaltioiden luoman ulkopoliittisen paineen ja entisen emämaan tahtomattaan auttamana. Syntynyt tasavalta ei ollut moniääninen, mutta se oli sen verran joustava, että niin oikean kuin vasemmankin äärilaidan tavoitteet jäivät toteutumatta.
Miika Siironen: Pelon ja uhman vuodet – Suomen tasavallan synty 1918–1922. Atena 2021. 235s.
uutiskirje 
