Jokisipilä kuvaa kirjaansa Perussuomalaiset Halla-ahon ja Purran linjalla ”tieteellisin metodein tehdyksi tutkimukseksi”. Tästä voi olla montaa mieltä.
Kirja perustuu olennaisesti Jussi Halla-ahon haastatteluihin. Ääneen pääsevät myös Riikka Purra sekä Mauri Peltokangas, Jani Mäkelä ja Laura Huhtasaari. Heidän sanomisiaan ei arvioida kriittisesti, vaan ne esitetään annettuina totuuksina. He saavat vapaasti selittää asioita parhain päin. Puolueesta tarjoillaan todella siloteltu kuva.
Kirjassa hyökätään rajusti tutkijoita ja toimittajia vastaan. Jokisipilä on närkästynyt siitä, että perussuomalaiset on usein yhdistetty äärioikeistoon. Hän kyllä toteaa, että kirjallisuudessa esiintyy kymmeniä erilaisia ”äärioikeiston” määritelmiä. Jokisipilä kuitenkin esittää oman määritelmän ja alkaa käsitellä sitä ainoana oikeana.
Kirja on hämmentävän yksipuolinen perussuomalaisten pitkä puolustuspuhe.
Määritelmä on viritetty niin ahtaaksi, ettei edes Mussolinin fasistipuoluetta sen mukaan saisi sanoa fasistiseksi eikä äärioikeistoksi. Selvästikin vain eri määritelmiin nojaavat tutkijat hän tuomitsee asenteellisiksi ja populistisiksi. Jokisipilä esittää epäasiallisia vihjailuja tutkijoiden motiiveista.
Jokisipilä toistelee puolen miljoonan ihmisen äänestäneen perussuomalaisia. Hänestä tämä tekee puolueen tavoitteiden arvostelemisesta demokratian vastaista ja kiellettyä. Kaikesta päätellen myöskään Hitlerin natsipuolueen (NSDAP) tavoitteita ei ole lupa arvostella, koska miljoonat saksalaiset äänestivät sitä. Ajatus on erikoinen. Samalla Jokisipilä kuitenkin vaatii vihapuheelle pitkälle menevää sananvapautta.
Puolueita arvioitaessa on Jokisipilän mukaan keskityttävä niiden virallisiin sääntöihin ja ohjelmiin. Hän korostaa, että perussuomalaisilla niistä ei löydy mitään lainvastaista. Pidän tätä erinomaisen naiivina asenteena. Emme ymmärtäisi yhtään esimerkiksi USA:n viime aikojen järkyttäviä tapahtumia vain lukemalla republikaanipuolueen sääntöjä ja ohjelmia.
Myös perussuomalaisten vääntövoima kumpuaa muukalaisvihaa lietsovien internetin valemedioiden ja vihasivustojen keskustelupalstoilta. Eikä tarvitse kuin lukea puolueen lehteä nähdäkseen, millaisessa valeuutisten ja salaliittoteorioiden ”kaninkolossa” perussuomalaisten aktiivit elävät. Näistä kirja ei puhu.
Jokisipilä mainitsee puolueen ”kahdella tuolilla istumisen” Halmeen ja Soinin aikana. Hän näkyy kuitenkin olettavan, että nykyään mitään tällaista ei ole, vaan viralliset ohjelmat ovat koko totuus puolueesta. Kaikki laajempi tieto puhuu tätä vastaan.
Kirjasta huokuu lapsenuskoinen legalismi: koska puolueen viralliset säännöt ja ohjelmat eivät tee puolueesta laitonta, sen poliittisten tavoitteiden hyväksyttävyyttä ei saisi kyseenalaistaa. Maailma ei vain toimi niin. Tietääkseni kukaan Jokisipilän arvostelemista tutkijoista ja toimittajista ei väitä, että perussuomalaiset puolueena olisi lainvastainen. Tätä vastaan todistelu muodostaa kuitenkin keskeisen osan kirjan argumentista. Kyseessä on kömpelö olkiukko.
Tutkijoilla ja toimittajilla voi sen sijaan olla painavaa sanottavaa esimerkiksi valeuutisista, salaliittoteorioista, vihapuheesta, rasismista ja äärioikeiston verkostoista. Heillä voi myös kansalaisina olla näkemyksensä perussuomalaisten usein perustuslain ja ihmisoikeuksien vastaisten tavoitteiden hyväksyttävyydestä. Niistä pitää saada puhua.
Jokisipilä näyttää suorastaan ihailevan perussuomalaisten törkypuheita, solvauksia ja vihapuhetta. Hän kuvaa niitä sievistelevästi määreillä ”poliittisesta korrektiudesta vapaa”, ”kansanomainen”, ”rouhea” tai ”älykäs ivallinen huumori”. Ne kuitataan taidokkaana strategiana saada julkisuutta. Voi olla, että esimerkiksi vihanlietsonnan vuoksi rasistisen väkivallan uhriksi joutuva ei osaa arvostaa niitä yhtä paljon. Kyse ei ole vain ”rouheasta” kielestä: tiivis yhteispeli vihasivustojen kanssa ja väärää mieltä olevien maalittaminen, laaja häirintä ja uhkailu ovat osa tätä toimintakulttuuria.
Puolueen arvostelijoista puhuttaessa Jokisipilän teksti taas huokuu moraalista paheksuntaa, jos arvostelun kieli on yhtään värikkäämpää. Eri mieltä olevien pitäisi noudattaa arkisemmassakin puheessa sellaista tieteellistä tarkkuutta, johon Jokisipilä itse ei yllä.
Jokisipilä pikemminkin hämärtää käsitteitä ja asioita kuin selventää niitä: hän tarkastelee perussuomalaisia populistipuolueena, mutta korostaa, että kaikkihan politiikassa ovat populisteja. Perussuomalaiset ei hänen mukaansa ole äärioikeistolainen vaan kansallismielinen, mutta toisaalta hän esittää, että suuri enemmistö on kansallismielisiä. Samalla on hänen mukaansa kuitenkin nykyään kiellettyä olla kansallismielinen.
Kirjan monista puutteista hämmästyttävin on täydellinen vaikeneminen islam-teemasta. Halla-aholaisuus kun on selvästi ollut osa kansainvälistä ”vastajihadismiksi” kutsuttua modernin äärioikeiston suuntausta. Sen ytimessä on salaliittoteoria, jossa ”kulttuurimarxistien” eliitin ajaman ”monikulttuurisuuden” seurauksena on vääjäämättä länsimaiden ”islamisoituminen” ja ”väestönvaihto”.
Maalattu kuva on lietsonut väkivaltaa ja jopa joukkomurhia ympäri maailman. Sen jatkuva rummuttaminen ei ole ”normaalia poliittista debattia”. Jokisipilä ei näytä ymmärtävän vastajihadismin merkitystä aiheelleen – tai sivuuttaa sen tahallaan. ”Väestönvaihto” mainitaan ohimennen, mutta lakaistaan Halla-ahon opastuksella nopeasti maton alle vääristelynä.
Jokisipilä arvostelee perussuomalaisten arvostelijoita siitä, että he kiinnittävät huomiota asioihin, jotka eivät ehkä ole puolueen suosion selittäjinä olennaisia. Tämä on kummallista. Eihän yhteiskunnallisen keskustelun ainoa tai tärkein tavoite ole tieteellisten selitysten antaminen puolueen suosiolle. Kyse on yleensä siitä, millaiset tavoitteet ovat moraalisesti hyväksyttäviä.
Jokisipilän kirja on hämmentävän yksipuolinen perussuomalaisten pitkä puolustuspuhe. Tieteellisen tutkimuksen kriteerejä se ei selvästikään täytä.
Markku Jokisipilä: Perussuomalaiset Halla-ahon ja Purran linjalla. Otava 2021, 331 sivua.
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston filosofian professori.
uutiskirje 
