Ei ole totta, että ihminen kaipaa rakkautta ja kosketusta vasta kun perustarpeet on tyydytetty. Yhteys toiseen ihmiseen on elämää ylläpitävä voima, joka on Katja Kallion tiiviin romaanin ydin. Se löytää tiensä läpi tuhon ja toivottomuuden tiheikköjen, ohikiitävät kosketukset pitävät elämää yllä.
Kallio on tehnyt romaania varten valtavan taustatyön, osallistunut Hangossa arkeologisille kaivauksille ja tutkinut alueelta kerättyä muistitietoa ja sotahistoriaa. Kipeät asiat ja häpeä on painettu piiloon, kotirintaman asioista ei ole puhuttu ääneen eikä niistä ole kerrottu sankaritarinoita. Suhteet venäläisvankien ja paikallisten naisten välillä olivat hiljaiseksi vaiettu salaisuus, mutta häpeä seurasi myös saksalaisten kanssa seurustelua. Suhteista syntyneiden lasten elämää varjosti häpeä.
Tämä läpinäkyvä sydän on kuitenkin ennen kaikkea kaunokirjallinen teos, jossa päähenkilön sisäiseen maailmaan kurkistetaan metaforien ja unenomaisten kuvien avulla. Ne imaisevat mukaansa, välillä teksti on niin tiheää, että kirja täytyy laskea hetkeksi käsistä.
Kallion romaanin päähenkilö Beata palaa aviottoman tyttärensä ja muun perheensä kanssa Hankoon vuonna 1942, kun venäläiset valloittajat ovat vaihtuneet saksalaisiin. Venäläiset ovat tärvelleet talot ennen pakenemistaan, kaivoihin on heitetty eläinten raatoja, pianot ja uunit on miinoitettu. Punamullatut talot on maalattu sinisiksi, kirkon alttari on palvellut huussina.
Viisisataa venäläistä sotavankia jäi alueelle raivaamaan itse asettamiaan miinoja ja korjaamaan muita tuhotöiden jälkiä. Kaikilla on nälkä, siinä venäläiset sotavangit ja koteihinsa palanneet hankolaiset ovat lähes samalla viivalla, mutta vankien tilanne säilyy toivottomana. Pitkään aikaan ei edes rahalla ole merkitystä, kun sillä ei saa ostettua mitään. Sodan aikana on pulaa kaikesta, saksalaisia auttamalla saa säilykkeitä, leipää, jopa kahvia. ”Mitä tyhjempi kukkaro on, sitä hurjemmin sitä pitää vartioida ja kolikoita laskea, jottei sitäkin vähää viedä.”
Beatan unelmat sota kutistaa ohuiksi: ”Minä haaveilin viidestätoista minuutista kanssasi metsikössä. Viidestä minuutista, minuutista. Tai että saisin kävellä kanssasi pitkin Bulevardia, eikä kukaan saisi kuolemanrangaistusta eikä ketään ammuttaisi päähän. – – – Siinä olivat minun unelmani ja ne olivat niin suuria ja mahdottomia, etteivät ne voisi koskaan toteutua.”
Beata rakastuu yhteen sotavangeista, tämä salainen rakkaus pitää hänet elämässä kiinni. Minkäänlainen vuorovaikutus vankien kanssa oli ankarasti kiellettyä. Beatan sisko rakastuu saksalaiseen sotilaaseen, paikallisten silmissä hänestä tulee saksalaisen huora.
Sodan suurin paradoksi on Beatalle se, kuinka ihmiseen mahtuu kyky pahaan ja hyvään yhtä aikaa. Sota perustuu totaaliseen hallinnan illuusioon, mutta ihmisten intohimoja ja tarpeita ei voi hallita. ”Me haluamme salaa jotakin mikä on ehdottomasti kiellettyä. Haluamme sitä niin palavasti, että riskeeraamme sen vuoksi kaiken muun. Siitä ei sodan papereissa lue mitään.”
Sodan arvet näkyvät vielä Hangon maisemissa ja ihmisten muistoissa. Käynnissä olevat sodat nostavat arvet koholle, samat julmuudet toistuvat toisaalla. Sama toivo pitää elämää yllä, sota ja totalitaarinen diktatuurikaan eivät voi pyyhkiä sitä pois ihmisten mielistä.
Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän (Otava 2021)
uutiskirje 
