Helsingin Kaupunginteatterin farssi on tylsänpuoleinen
Helsingin Kaupunginteatteri: Suuri näyttämö: Neil Simon: Juoruja. Suom.: Henri Kapulainen. Ohjaus: Neil Hardwick. Lavastus: Antti Mattila. Puvut: Janne Renvall. Rooleissa: Sari Siikander, Risto Kaskilahti, Jari, Pehkonen, Miina Turunen, Pia Runnakko, Mikko Kivinen, Niina Nurminen, Pertti Sveholm, Pekka Huotari, Sue Willberg.
Juoruja on erittäin sopiva pikkujoulunäytelmä pienessä sievässä olevalle katsomolle, mutta ihan selvin päin katsottuna se on tylsä ja staattinen.
Neil Simonin komedia-aarteistosta olisi löytynyt kovempaakin kamaa.
Juoruissa samat tapahtumat toistuvat ja toistuvat. Lopulta kaikilla on nenä veressä, huuli halki tai niska vinossa. Yksi on vaihteen vuoksi polttanut näppinsä. En oikein saa naurua puserretuksi loputtomista tapaturmista.
Juoruissa ollaan keskiluokkaisissa amerikkalaisissa juhlissa. Ensimmäinen pariskunta on nähnyt isännän korva veressä. Hän on yrittänyt itsemurhaa – tai sitten ei. Joka tapauksessa hän on sulkeutunut makuuhuoneeseen valiumin turruttamana. Vaimoa ei näy missään ja palveluskunta on poissa.
Juorujen pelosta asia täytyy pitää muilta vierailta salassa ja salassapidon ongelmia sitten jauhetaan koko näytelmän verran. Väärinkäsityksiin ja ahdinkoihin farssit perustuvat, mutta Juoruissa samaa tilanneetta toistetaan liikaa.
Lopulta tulevat poliisit, mutta kaikki kääntyy hyväksi. Hoh hoijaa!
Tuli ikävä 1800-luvun ranskalaisia farsseja, joissa ovet paukkuvat, tilanteet vaihtuvat ja vuorosanat säkenöivät, vaikka asiaa olisi yhtä vähän kuin Juoruissa.
Juorujahan
kaikki kuuntelevat
Parhaimmissa farsseissa pyritään paljastamaan yhteisön tekopyhyys. Tavallaan Juoruissakin on siitä kysymys. Hyvin toimeentulevat pariskunnat vaihtavat juoruja poissaolevasta isäntäväestä ja toisistaan.
He uskovat herkästi epämääräisimmätkin tarinat. Kaikkihan me niin teemme kun tarpeeksi vakuuttavasti kerrotaan.
Farssien tapaan henkilöt ovat ohuita tyyppejä. Yksi parhaimmista on Pertti Sveholmin esittämä osavaltion senaattiin pyrkivä poliitikko, joka hysteerisesti pelkää joutuvansa sekoitetuksi itsemurhayritykseen.
Jari Pehkonen (verosuunnittelija) tekee lopussa bravuurimonologin ja saa ansiosta taputukset. Samanlaista vauhtia olisi toivonut esitykseen enemmänkin.
Leideistä minua raapaisi eniten Pia Runnakon Cookie, tyhmänpuoleinen tv-kokki, joka miehensä, psykoanalyytikon (Mikko Kivinen) kanssa vaihtaa mitä merkillisimpiä hellittelysanoja. Hänen invaliditeettinsa on krooninen noidannuoli.
Miina Turusta ja Niina Nurmista en oikein miellä farssinäyttelijöiksi, heidän osuutensa onkin olla joko hysteerisiä tai jääräpäisiä aviovaimoja.
Risto Kaskilahti osaa komedian ja niin Sari Siikanderkin, joskin pidin molemmista enemmän Viivinä ja Wagnerina.
Puvut mukavan
farssimaisia
Minulla ei ole mitään farsseja vastaan, päin vastoin, mutta Juoruja ei ole tekstinä railakas ja näyttämöllisesti se on liian pysähtynyt.
Ajan myötä vauhti varmaan kasvaa ja näyttelijät saavat enemmän farssin vauhtia tekemiseensä. Neil Hardwickin ohjauksessa ei sinänsä ole vikaa, mutta miksi hän ei valinnut jotain hiukan vauhdikkaampaa tarinaa.
Toisaalta, kyllä ensi-illassa naurettiinkin. Ja Juoruja on myyty etukäteen paljon. Tottahan se on hyvä pikkujoulunäytelmä, mutta kehottaisin muistamaan Kaupunginteatterin musikaalin Rebeccan, joka on kerrassaan hyvä.
Janne Renvallin puvut ovat sopivan fantastisia. Erityisesti Pia Runnakon ”60 vuotta vanha puolalainen vaate” oli hauska kuin mikä.
Lavastus on funkkistyylinen paremman perheen vastaanottohuone, jossa on pakolliset farssiovet (tässä tapauksessa vessoihin ja keittiöön, pieni vessahuumori on aina paikallaan) sekä rappuset, joissa voi melkein kaatua. Sepä vasta naurattaa.
Kotona teatterin jälkeen nauroin paljon enemmän tv-sarja Frasierin jaksolle kuin Juoruille.
uutiskirje 
