Uuskonservatiivien vaatimuksista tuli Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa
Kuka on suurin uhka Yhdysvalloille? Kysymys esitettiin Harvard Political Review -aikakauslehdessä tasan vuosi sitten. Neljästä ehdokkaasta Saddam Hussein sai äänistä 10 prosenttia, Osama bin Laden 13, Kim Jong Il 22 ja George W. Bush 55 prosenttia.
Vähän aikaisemmin Time-lehden eurooppalaisessa painoksessa kysyttiin, mikä maa on suurin uhka maailmanrauhalle. Äänet jakautuivat niin, että Pohjois-Korea sai 7, Irak 8 ja Yhdysvallat 84 prosenttia.
Kyselyt palauttaa mieliin Ny Tid -lehden entinen päätoimittaja Peter Lodenius tuoreessa kirjassaan Bushin uusi maailma (Like, suomentanut Petri Stenman).
Irakinmiehittäminenohjelmassa jovuonna 1992
Kirjassa Lodenius kertoo, millaiseen ideologiaan Bushin politiikka pohjautuu, kun tulokset ovat tällaiset. Hän esittelee presidentin ulkopolitiikan taustavaikuttajat ja heidän arvomaailmansa. Paljastuu, että Bushin politiikkaa ohjailevien ns. uuskonservatiivien ryhmä on pieni, mutta vaikutusvaltainen. Kyseessä on vain parin tusinan ihmisen tiivis verkosto, joista monet ovat vielä sukua toisilleen.
Mistään salaliitosta ei ole kysymys, Lodenius painottaa. Uuskonservatiivit ovat esittäneet vaatimuksensa aivan avoimesti.
Monet uuskonservatiivit ovat juutalaisia, ja mikä yllättävintä, myös entisiä trotskilaisia. Peter Lodeniuksen lainaama historioitsija John B. Judis sanoo, että kun Trotski uskoi jatkuvaan vallankumoukseen ja halusi viedä sosialismia mahdollisimman moneen maahan, uuskonservatiivit puolestaan haluavat viedä demokratiaa. Trotskilaisissa ja sosialistisissa liikkeissä aloittaneet uuskonservatiivit näkivät ulkopolitiikan ristiretkenä, jonka tavoitteena oli ensin maailmanlaajuinen sosialismi, sitten sosiaalidemokratia ja lopulta demokraattinen kapitalismi.
Kun Trotskin taistelu oli suureksi osaksi taistelua Stalinia vastaan, ei siitä ollut suuri askel jatkaa taistelua Neuvostoliittoa vastaan toisen ideologisen taustan omaavien aseveljien kanssa, Peter Lodenius arvioi.
Entisiä
liberaaleja
Uuskonservatismin juuret ovat 1970-luvulla ja ideologian oppi-isä oli yksi amerikkalaisen ydinaseopin vaikuttaja, matemaatikko Albert Wohlstetter. Hän kyseenalaisti aikaisemman opin, jonka mukaan vastuuhenkilöt empivät ydinasenapin painamista, jos kumpikin blokki voi sillä tavoin tuhota toisensa.
Wohlstetter ei hyväksynyt liennytystä Neuvostoliiton kanssa eikä liioin ydinasesopimuksia. Hän kannatti rajallisia sotia, taktisia ydinaseita sekä “älykkäitä aseita”, joilla viholliskohteisiin voidaan hyökätä erittäin tarkasti. Nykyään puhuttaisiin varmaankin täsmäpommeista.
Toimittaja Jim Lobe on laatinut selvityksen uuskonservatiivien klaanista (www.alternet.org/story.html?StoryID=15481). Hänen mukaansa uuskonservatiivit ovat entisiä liberaaleja, joilla on aggressiivisen yksipuolinen visio amerikkalaisten globaalista ylivallasta ja siihen liittyvästä strategisesta liitosta Israelin kanssa.
Klaanin kantaisiin kuuluu CIA:ssa Neuvostoliiton vastaiseen kulttuurisotaan erikoistunut Irving Kristol. Jo Vietnamin sodan aikana hän puhui Yhdysvaltojen imperiumiroolin puolesta.
Hänen poikansa, “uuskonservatiivien kruununprinssi”, William Kristol perusti yhdessä Robert Kaganin kanssa vuonna 1997 eturyhmän nimeltä Project for a New American Century (PNAC), joka yhdisti oikeistorepublikaanit, kuten nykyisen varapresidentin Dick Cheneyn ja puolustusministeri Donald Rumsfeldin sekä kristillisen ja katolisen oikeiston johtajat.
PNAC:n tavoitteena on Amerikan maailmanlaajuinen sotilaallinen ylivalta.
Pienessä
piirissä
Irving Kristolin merkittävin opetuslapsi on Richard Perle, joka toimii uuskonservatiivien toisessa päämajassa American Enterprise Institutessa AEI:ssa. Perle on myös toiminut Yhdysvaltain puolustushallinnossa. Hän on naimisissa Albert Wohlstetterin tyttären kanssa.
Wohlstetter auttoi 1970-luvulla paitsi Perlen, myös nykyisen apulaispuolustusministerin Paul Wolfowitzin uran alkuun.
Perlen oma suojatti taas on apulaisministeri Douglas Feith, jolla on läheiset suhteet Israelin Likud-puolueen oikeistosiipeen.
Perle ja Feith kirjoittivat vuonna 1996 yhdessä David ja Meyraw Wurmserin kanssa Likudin silloiselle johtajalle Benjamin Netanjahulle muistion, jossa häntä käskettiin ottamaan Lähi-idän muutoksen ensi askeleet keskeyttämällä Oslon rauhanprosessi ja kaatamalla Saddam Hussein.
Parhaillaan David Wurmser toimii apulaisulkoministeri John Boltonin erityisavustajana ja suunnittelee Irakin sodan jälkeistä tulevaisuutta.
American Enterprice Institutessa toimii myös varapresidentti Dick Cheneyn vaimo Lynne Cheney.
Dick Cheneyn apulaisneuvonantajana kansallista turvallisuutta koskevissa asioissa toimii Victoria Nuland, Robert Kaganin vaimo. Kagan on mies, joka on hahmotellut kasvavaa kuilua Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä.
Kagan, hänen isänsä Donald Kagan ja veljensä Frederick Kagan tehtailevat kolumneja, joissa valitetaan, etteivät puolustusministeriö Pentagonin määrärahat riitä Yhdysvaltain maailmanherruuden säilyttämiseen.
Robert Kaganin yhteistyökumppani on myös Iran-contra -jutussa tuomittu Elliot Abrams, jonka kunnian Bush palautti ja joka vastaa nyt Lähi-idästä kansallisessa turvallisuusneuvostossa.
Peter Lodenius huomauttaa, että uuskonservatiivisten amerikkalaisten ankkalammikko on paljon pienempi kuin suomenruotsalaisten. Ryhmä toimii edellä mainituissa ajatushautomoissa ja julkaisee näkemyksiään muutamassa sanomalehdessä. Bushin aikana se on kuitenkin miehittänyt puolustusministeriön johtopaikat.
Keskeiset opit
kirjattiin 1992
Uuskonservatiivien ohjelmasta on pitkälti tullut George W. Bushin hallinnon ulkopolitiikkaa.
Ensimmäisen ohjelmansa he laativat jo isä-Bushin valtakaudella vuonna 1992. Dick Cheneyn johdolla ohjelman Defence Planning Guidance kirjoittivat Paul Wolfowitz ja Lewis Libby. Sen keskeinen lähtökohta oli, että nyt kun Yhdysvallat on ainoa supervalta, tuli ennakolta estää se, että jokin muu mahti uhkaisi tätä asemaa. Uhkaavina alueellisina suurvaltoina mainittiin Venäjä, Saksa, Japani ja Intia.
Ennalta ehkäisevien iskujen oppi kemiallisia, biologisia ja ydinaseita vastaan kirjattiin jo tuossa ohjelmassa. Amerikkalaisten sotilaalliset interventiot tuli ymmärtää geopoliittisen maiseman pysyväksi ominaisuudeksi varsinkin Euraasiassa, jota Yhdysvaltojen tuli hallita sotilaallisesti mahdollisimman pitkään.
Suunnitelmassa hylättiin YK. Yhdysvallat toimii joko yksin tai “halukkaiden liittoumassa.” Oppia sovellettiin vuosi sitten Irakin sodassa.
Ja jo vuonna 1992 Wolfowitz vaati Irakin miehittämistä. Perusteluna oli “pääsy käsiksi elintärkeisiin raaka-aineisiin, etupäässä öljyvaroihin” sekä joukkotuhoaseiden ja terrorismin leviämisen ehkäiseminen.
DPG vuodatettiin julkisuuteen ja se kohtasi ankaraa kritiikkiä myös Yhdysvaltojen sisällä.
Kymmenessä vuodessa ehtii tapahtua paljon. Kun George W. Bushin hallinto syksyllä 2002 julkisti virallisen turvallisuusstrategiansa, ei se enää kohdannut vastustusta, vaikka oppi oli sisällöltään sama. Välissä oli 11. syyskuuta 2001, mikä muutti asenteet.
Uuden Amerikan
ohjelmajulistus
Vuonna 2000 PNAC julkaisi kaksi teosta, joissa hahmoteltiin presidentinvaalien jälkeistä republikaanihallinnon johtamaa USA-vetoista maailmaa.
Robert Kaganin ja William Kristolin kirjassa Present Dangers: Crisis and Opportunity in American Foreign and Defence Policy vaadittiin Irakin, Kiinan, Pohjois-Korean ja Iranin hallitusten vaihtamista, aserajoitusten poistamista, ohjuspuolustusjärjestelmän rakentamista ja läheistä liittoa Israelin oikeistolaisen Likud-puolueen kanssa.
Vaara oli Kaganin ja Kristolin mukaan siinä, että Yhdysvaltojen ote maailmasta herpaantuu eikä se vaali sotilaallista voimaansa. Siksi Yhdysvaltojen pitäisi lisätä varusteluaan.
He uskoivat Kiinan ja Venäjän etsivän mahdollisuuksia heikentää Yhdysvaltojen poliittista, diplomaattista ja sotilaallista ylivaltaa. “Jopa Ranskan kaltainen liittolaismaa voi tuntea kiusausta osallistua tällaiseen pyrintöön, työskennellä yhdistyneen Euroopan puolesta vastapainoksi amerikkalaisten mahdille ja käyttää YK:n turvallisuusneuvostoa yhdessä Kiinan ja Saksan kanssa kenttänä diplomaattisten tiesulkujen rakentamiseksi tehokkaille amerikkalaisvetoisille kansainvälisille operaatioille esimerkiksi Balkanilla tai Persianlahdella”, kirjassa ennustettiin osuvasti.
PNAC:n ohjelmassa Rebuilding America’s Defences esitettiin vielä yksityiskohtaisempia vaatimuksia. Sen mukaan Yhdysvaltojen on huolehdittava siitä, ettei mikään muu mahti pääse nousemaan merkittäväksi, ja Yhdysvaltojen on muokattava kansainvälinen turvallisuusjärjestys amerikkalaisten etujen mukaiseksi.
Konkreettisina vaatimuksina esitettiin, että rauhanturvaoperaatioiden johdossa on oltava mieluummin Yhdysvallat kuin YK, Yhdysvaltojen on perustettava avaruusvoimat avaruuden valvontaa varten ja luotava “maailmanlaajuinen kommando- ja valvontajärjestelmä” Pohjois-Korean, Libyan, Syyrian ja Irakin muodostaman uhan takia sekä nostettava tuntuvasti puolustusmäärärahojaan.
Ohjelman kirjoittajat saivat huippuvirat George W. Bushin hallinnossa. Käytännössä “vallankaappauksen” suoritti varapresidentti Dick Cheney miehittämällä Pentagonin ja ulkoministeriön johtavilla uuskonservatiiveilla, sillä Bush itse ei tuntenut kovin hyvin Washingtonin politiikkaa ja ihmisiä.
Ohjelmasta
tuli totta
Uuskonservatiivien opeista tuli Yhdysvaltain virallista politiikkaa syksyllä 2002 muotoillussa kansallisessa turvallisuusstrategiassa (www.whitehouse.gov/nsc/nssall.html). Siinä Yhdysvalloille ei riitä, että se on oikeutettu määräämään koko läntisen pallonpuoliskon asioista, vaan reviiriksi on otettu koko maailma ja osin avaruuskin.
”Sinänsä ei ole kovin vaarallista, jos amerikkalaiset pitävät itseään maailman kauneimpina ja parhaimpina. Mutta kun tästä vakaumuksesta tehdään virallinen totuus ja kun sitä käytetään perusteena sille, että amerikkalainen malli pakotetaan kaikille muille maailman kansoille, silloin se tulee hieman pelottavaksi”, Peter Lodenius kirjoittaa.
Yhdysvallat ei ainoastaan vaadi oikeutta maailmanlaajuiseen valta-asemaan vaan se myös väittää, että sillä on lopulliset vastaukset siihen, kuinka yhteiskunta voi hyvin, totesi Nuclear Age Peace Foundationin hallituksen puheenjohtaja Richard Falk kesällä 2002 The Nation -lehdessä.
”Samalla se unohtaa omat kodittomansa, täpötäydet ja lisääntyvät vankilansa, suuret ongelmat kaupungeissaan ja lukemattomat muut muistutukset siitä, että kenties meidän maailmamme ei olekaan paras kaikista mahdollisista maailmoista, erityisesti ei kaikille mahdollisille kansoille”, Falk jatkoi.
Yhdysvallat katsoo voivansa johtaa maailmaa, koska sillä on ylivertainen moraali. George W. Bushin mukaan “olemme keskellä hyvän ja pahan välistä yhteenottoa, ja Amerikka haluaa kutsua pahaa pahaksi. Kun nousemme pahoja ja laittomia hallituksia vastaan, emme aiheuta ongelmaa, vaan ratkaisemme ongelman. Ja me johdamme maailman taistelemaan pahaa vastaan.”
Amerikkalaisessa keskustelussa on kiinnitetty huomiota siihen, että uusi kansallinen turvallisuusstrategia johtaa perusteelliseen muutokseen kansainvälisessä järjestelmässä. Yhdysvallat kiistää nykyaikaisen valtiojärjestyksen, joka on ohjannut kansainvälisiä suhteita vuoden 1684 Westfalenin rauhasta lähtien ja joka tunnusti valtioiden täydellisen suvereniteetin ja oikeudellisen yhdenvertaisuuden kansainvälisen järjestyksen perustaksi.
Yhdysvallat on ottanut oikeudekseen olla kunnioittamatta suvereniteetin periaatetta ja hyökätä ennalta ehkäisevästi, jos se katsoo jonkin valtion uhkaavan turvallisuuttaan.
Interventiot eivät sinänsä ole mikään uusi asia, mutta aiemmin niissä on vedottu jonkinlaisiin kansainoikeudellisiin syihin. Nyt riittää, että päätös tehdään pienessä piirissä Washingtonissa.