Kouluväkivalta ja nuorten sairastavuus ovat nostaneet keskustelua yhteisöllisyyden tarpeesta. Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen onkin ihmetellyt, miksi pikkulapset, jotka tarvitsevat yksilöllistä hoitoa ja hyväksymistä, joutuvat suuriin tarharyhmiin, kun taas ryhmää kaipaavat teini-ikäiset ovat vailla luokkayhteisöä.
Opetin yliopistossa venäjää 1980–2008. 1990-luvun lopussa ykköskurssilaisten kielitaito alkoi vaihdella kovasti, oli työlästä saada heidät samalle lähtöviivalle. Syynä kurssimuotoinen lukio.
Lukiolaisen on suoritettava 50 pakollista ja 25 vapaavalintaista kurssia. Valintaa rajoittaa opetustarjonta ja tuntien päällekkäisyys. Ylioppilaskirjoituksiin vaaditaan pakolliset kurssit, ei-pakollisten aineiden kohdalla vähintään kaksi kurssia. Kukin kurssi kestää yhden jakson, joita on lukuvuodessa useita.
16-vuotiaan lapsen (”opiskelijan”) on siis päätettävä, mitä kursseja valitsee, kuinka mahduttaa ne lukujärjestyksiinsä ja varmistaa, että ne riittävät ylioppilastutkintoon.
Ei ihme, että opoa tarvitaan. Hänestä huolimatta ylioppilaskirjoitusten edellä on usein kurssitöitä palauttamatta tai kursseja suorittamatta huolimattomuuden, päällekkäisyyksien tai poissaolojen vuoksi. Ammattikouluissa sama järjestelmä johtaa keskeneräisiin tutkintoihin. Tämä syö nuorten itsetuntoa.
Suomen kielipolitiikasta päättävät käytännössä 16-vuotiaat koululaiset. Matematiikan lukiokursseja joudutaan opettamaan teknillisissä korkeakouluissa.Ylioppilaskirjoitusten reaalikokeen jakaminen pahentaa tilannetta, ovathan reaaliaineet helpompia kuin kielet ja matematiikka.
Lukiolaiset kuulevat kavereilta, että kurssi X on vaikea, ja loppunumeroa nostaakseen lopettavat opiskelun ennen sitä. Tilalle valitaan jotain ”helppoa”, mikä kostautuu jatko-opinnoissa. Niin ikään keskeytetään oppiaine: ”Se ei nappaa/ opettaja ei miellytä/ ryhmässä on ärsyttävä tyyppi”. Virhevalintojen takia he eivät pääse minne aikoivat – lääkikseen vaaditaankin fysiikkaa, kaupan alalle monipuolista kielitaitoa. Koulujärjestelmä sysää vastuun tästä nuorille.
Entä tiedonkäsitys? Oppiaineet eivät etene lineaarisesti vaan pilkotaan kursseiksi, joiden sisältö on tiukkaan määritelty eikä kertaudu. Järjestys voi olla sattumanvarainen. Ei synny ymmärrystä lisääviä kytköksiä ilmiöiden saati eri aineiden kesken, läpäisyperiaatetta ei voi toteuttaa. Kiireen takia opettaja ei voi mukauttaa opetusta ryhmän tarpeisiin, jatkuva kiire tarttuu oppilaisiinkin. Tällainen opiskelu ja opetus on raskasta ja alitehoista.
Tilannetta ei helpota tempoileva opiskelurytmi: hyppytunnit, rankat lukuainepäivät ja toisaalta harjoitusainevaltaiset jaksot. Jaksojen lopussa on koeviikko, jolloin ei juuri ole opetusta. Niitä on lukion opetusajasta ehkä kuudennes.
Kokeen pitäisi motivoida oppilas kertaamaan ja muodostamaan kokonaiskuva opitusta. Lukion koeviikkojärjestelmä kuitenkin luo kuvan, että olennaista on testaaminen: jaksotodistukset vahvistavat tätä. Yhden päivän pänttääminen on myös huonoa opiskelutekniikkaa. Tiuhaan vaihtuva lukujärjestys vaikeuttaa oikeudenmukaisemman jatkuvan arvostelun toteuttamista.
Aineen loppuarvosana on jaksotodistuksissa olleiden numeroiden keskiarvo. Jos siis ensimmäisenä vuotena pärjäsit heikosti, sinua rankaistaan vielä päättötodistuksessakin. Tämä lisää stressiä ja koekammoa ja syö motivaatiota.
Vanhemmat eivät tiedä, että jaksotodistus on vain luettelo koetuloksista, ja saattavat pahentaa nuoren stressiä. Järjestelmä on epäpedagoginen ja julma.
Nuorisopsykiatri Riittakerttu Kaltiala-Heino katsoo, että lukiolainen stressaantuu joutuessaan joka kurssilla ansaitsemaan paikkansa ryhmässä. Kilpailu ja luokattomuus estääkin luokkahengen syntymisen ja sen muistamisen, ettei kukaan ole kaikessa hyvä. Lukiosta on helppo tipahtaa, ilman että kukaan huomaa pitkään aikaan.
Teini tarvitsee selkeän raamin voidakseen keskittyä kasvuun, maailmankuvaansa ja kouluun. Kilpailuhenkinen ja sekava lukio ei sitä anna, eivätkä vanhemmatkaan tiedä, missä mennään. Uusliberalistinen nykyjärjestelmä sopii melko harvoille, minkä osoittaa koulupudokkaiden määrä, ylioppilaiden sairastavuus ja opettajien uupumus.
Vastuu lukiokoulutuksesta on siirrettävä aikuisille. Voisi harkita yleissivistyksen ja erikoistumisen takaavien linjojen palauttamista. Rehtorit voisivat laatia tasaisesti kuormittavat lukujärjestykset kullekin linjalle lukukaudeksi. Tämä säästäisi aikaa ja linjat helpottaisivat suunnittelua ja oppiaineiden yhteistyötä. Kuntoliikuntaa ja taideaineita tarvitaan koko kouluajan.
Koeviikoista ja jaksotodistuksista voisi luopua ja palata lukion lopussa pidettävään tenttikauteen korotusmahdollisuuksineen. Etenkin pojat hyötyivät siitä. Sietäisi keskustella myös ylioppilaskirjoitusten korvaamisesta kaikkien aineiden valtiontenteillä. Tämä tasoittaisi eri aineiden opiskelumotivaatiota.
Luulen, että näin lukion ongelmat vähenisivät, rauha ja ilo lisääntyisivät ja tulokset paranisivat.
lehti 