Prekariaatti-manifesti yhyttää paskaduunareita liittymään yhteen
Prekariaatin esitaistelutriolle pätkä-, silppu- ja paskaduunit ovat tuttuja. Kolmikko Anna-Reetta Korhonen, Jukka Peltokoski ja Miika Saukkonen on monien muiden toimiensa ohella viimeiset kolme vuotta valmistellut Intokustannuksen julkaisemaa pamflettia Paskaduunista barrikadille – Prekariaatin julistus.
– Kun ryhdyimme kirjoittamaan prekariaatin manifestia, emme tienneet kuinka ajankohtainen se olisi. Nyt köyhät ovat taas joutumassa laman maksajiksi.
Prekaariudelle luetellaan kirjassa monia määreitä: pätkätyöläisyys, pirstaleinen yrittäjämuotoinen työ, kokemus hyvinvointivaltion kriisistä, vieraantuneisuus ammatillisesta järjestäytymisestä ja kouluttautumiseen liittyneiden elämänlaatua koskeneiden odotusten romahtaminen.
Tukia mä en oo koskaan hakenut. Se olis mahdotonta, koska tuet ei oikein tunnista pätkätyöläistä.Mä työskentelen pomoille, joita ei koskaan näy, ja jotka vaihtuu joka kerta. -- Jos mä oon niille kertakäyttötavaraa, ne on todellakin mulle kertakäyttötavaraa.Äitiyspäivärahan kannalta ratkaisevat vuodet mä oon tehnyt töitä apurahalla, josta ei kerry mitään sosiaalietuuksia. Tän tuen piirissä katsotaan, että se olisi sama kuin olisin ollut työttömänä.Pahimmillaan ei oo kerinny käymään vessassa koko päivänä. Tai syömään.
– Siinä missä pätkätyökeskustelussa ongelmaksi on yksiselitteisesti määritelty vakituisen työn puute, prekariaatissa ongelma on ennen kaikkea toimeentulon puute, kuvailee tutkija Jukka Peltokoski.
Kirja kuvaa työelämän muutosta, joka ei yksioikoisesti ole hyvä eikä paha.
Palkka- ja freelancetyö, opiskelu, kotityöt, lastenhoito, harrastukset ja työkykyjen jatkuva kehittäminen voivat muodostaa luontevan ja mielekkään kokonaisuuden.
Ei kuitenkaan millä tahansa ehdoilla.
Mitä on
paskaduuni?
– Kenellä tahansa on oikeus kutsua työtään paskaduuniksi, sanoo Anna-Reetta Korhonen, osa-aikainen hankekoordinaattori.
– Paskaduuni ei tarkoita mitään tiettyä alaa tai työtehtäviä, vaan työtä, jota tehdään huonoilla ja epäreiluilla ehdoilla, manifestin kirjoittajat selventävät.
Paskaduunareita työskentelee niin ravintoloissa, yliopistoissa, sairaaloissa, toimituksissa kuin pienyrittäjinäkin. Prekariaattikeskustelu ei kosketa erilaisia huippuosaajia, jotka ovat ”iloisia pätkätyöläisiä”. Toisaalta jotkut vakituisessa työsuhteessa työskentelevät kokevat olevansa prekaareja.
Prekaarin työntekijän asema vaihtelee.
Yksi kirjan kirjoittajista on viiden viimeisen vuoden aikana ollut freelancer, määräaikaisessa työsuhteessa työskentelevä, vakituisessa osa-aikaisessa työsuhteessa, työharjoittelija, apurahakirjailija, apurahakääntäjä, korkeakouluharjoittelija, työtön ja opiskelija.
Prekariaatti määritellään kirjassa ryhmäksi, jonka elämää määrittävät projektiluontoiset työt, epävarmat työsuhteet ja niihin liittyvä toimeentulon epävarmuus. Silloin elämä on pelkkää työelämää ja työ sanelee ehdot kaikelle muulle.
Kirja myös muistuttaa, ettei määräaikaisessa työsuhteessa ole enää mitään ”epätyypillistä”. Suurin osa uusista työsuhteista on määräaikaisia ja määräaikaista työtä ostaa eniten julkinen sektori.
Karuja taruja
todellisuudesta
Pamflettia varten on haastateltu erilaisia prekaareja; muun muassa vuokratyöläisiä, tutkijoita sekä perulaista kotiapulaista, jonka kuvaus työskentelystä diplomaattiperheessä kävisi psykologisen kauhuleffan käsikirjoituksesta.
”Nyt avaat vaatekaappisi”, rouva huusi. Käännyin ja hän heitti minua rasialla selkään. Ja jatkoi huutamista.
Työelämän kokemusten lisäksi pamfletti kuvaa elämää yhteiskunnassa, jonka sosiaaliturvajärjestelmä ei enää vastaa opiskelu- ja työelämän vaateisiin.
Äitiyspäivärahan kannalta ratkaisevat vuodet mä oon tehnyt töitä (tutkijana) apurahalla , josta ei kerry mitään sosiaalietuuksia. Tän tuen piirissä katsotaan, että se olisi sama kuin olisin ollut työttömänä.
Prekaarielämä on elämää mielivaltaisten palkkioiden armoilla. Toisaalta se on elämää, jota luonnehtii voimakas itsellisyyden vaade ja unelma persoonallisesta työstä.
Karuista kertomuksista huolimatta kirjassa ei kuulla uhripuhetta. Siinä rakennetaan yhteiskunnallista analyysia työelämän muutoksista, ja lopuksi rohkaistaan prekariaattia vaatimaan oikeuksiaan.
Vasemmiston on puolustettava palveluja!
Prekariaatti elää vieraantuneena ammattiyhdistyksistä, vaikka kysymykset työstä ja työllistymisestä määrittävät sen elämää hyvin keskeisesti.
Prekaarikeskustelua hallitsi pari vuotta sitten kysymys perustulosta, jonka nähtiin ratkaisevan prekaarin työväen ongelmat. Keskustelu hiipui nopeasti, mutta kirja nostaa perustulon jälleen asialistalle. Perustuloksi voidaan laskea myös se, että ihmisille taataan yhteiset palvelut.
– Koska perustulo ei näytä toteutuvan seuraavallakaan vaalikaudella, olisi sosiaalijärjestelmää uudistettava perustulon suuntaan. Tässä on haastetta erityisesti ay-liikkeelle ja poliittiselle vasemmistolle, sanoo Jukka Peltokoski.
Erityisesti vasemmiston on Peltokosken mukaan nyt puolustettava julkisia palveluja.
– Esimerkkinä vaikka Kuntaliiton ja valtionvarainministeriön käynnistämät normitalkoot, jotka huonontavat todennäköisesti kuntapalvelujen laatua. Laman aikana ei pitäisi missään nimessä lähteä purkamaan palveluja, jotka tuottavat ihmisille turvaa ja suojaa, vaan niitä tulisi vahvistaa.
Historian havinaa
nykyajassa
Miika Saukkonen selittää, miksi prekariaatti kuulostaa samalta kuin proletariaatti.
– Kysymys siitä, miten työväestö voi saavuttaa neuvotteluvaltaa yhteiskunnassa, on edelleen ajankohtainen. Pätkätyöläisistä on puhuttu voimattomina uhreina, mutta me näemme prekariaatin olevan tuotannollisesti strategisessa roolissa.
Eli?
– Joustotyövoima on yrityksille valtava suuri resurssi. Yritykset ulkoistavat palveluja ja teettävät töitä määräaikaisilla työntekijöillä, kuvailee Jukka Peltokoski.
Työvoiman ”joustavalla” käytöllä säästetään selvää rahaa. Koska tämä työvoima on yrityksille elintärkeää, olisi sen mahdollista haastaa ja kilpailuttaa yrityksiä.
– Tällä hetkellä prekaarit laitetaan kilpailemaan toisiaan vastaan ja sanotaan, että jos ei työ näillä ehdoilla kelpaa, siellä on kymmenen jonossa joille kelpaa.
Siellä on aika kateellinen ilmapiiri. Se johtuu varmaan siitä, että tosi pitkään ihmisiä pidettiin määräaikaisina ja ne oli epävarmoja tilanteestaan.
Työläiset eivät ikinä hyödy kilpailuasetelmasta, pamfletti muistuttaa. Siitä hyötyy pääoma.
Pätkätyöläisillä
ei ole pikkujouluja
Vuokratyöläiseltä, freelancerilta tai yrittäjäksi pakotetulta puuttuu työyhteisö ja sen myötä paljon. Työ kuormittaa erityisesti, jos työntekijä pohtii työhön ja toimeentuloon liittyviä kysymyksiä yksin.
Olennainen kysymys on, kuinka prekaareista voi muodostua liike, kun elämä ja leipä on sirpaleista, epäsäännöllistä ja liikkuvaa. Kirjoittavat sanovat sen olevan hankalaa, mutta mahdollista. Se vaatii jokaiselta prekaarilta omaa aktiivisuutta, koska ei ole olemassa etujärjestöä, joka ylhäältä ohjaisi toimintaa.
Rohkaisua ja mallia voi ottaa pamfletista. Paskaduunista barrikadille kertoo kekseliäistä kamppailuista. Se listaa Euroopassa prekariaatin nimissä jo toimivia järjestöjä, hankkeita ja kampanjoita.
Anna-Reetta Korhonen, Jukka Peltokoski ja Miika Saukkonen sparraavat: Kaikkien alojen prekaarit, liittykää yhteen!
Hiiteen siis syyllisyys, kiltteys ja kateus! Prekaarit eivät ole syrjäytyneitä eivätkä vieroksu työtä. Päinvastoin.
He pitävät yllä tätä yhteiskuntaa.
Sitaatit kirjasta Paskaduunista barrikadille.
lehti 