Vähämäki, Jussi: Itsen alistus. Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa. Like 2009. 245 sivua.
Perinteistä tehdasta kuvattaessa käsite ”riisto” synnyttää arkikielessä yksiselitteisiä mielikuvia. On kapitalisti ja työläinen. Työläisen on pakko myydä tai vuokrata työkykynsä kapitalistin käyttöön. Kapitalisti organisoi (me-netelmä)suunnittelijoiden avulla työprosessin. Keskijohto ja välitön työnjohto valvovat työn tekemistä. Kapitalisti anastaa hallintaansa markkinoilta saatavan hinnan ja tuotantokustannusten eron.
Riistolla on eri muodot riippuen alueiden historiasta. Esimerkiksi Skandinaviassa, Saksassa, Ranskassa ja Hollannissa palkkatyön ja yrittämisen pakko on lievempi kuin USA:ssa, koska sosiaalivaltio on kehittyneempi.
Teknologia on yksi tärkeä tekijä tarkasteltaessa työn ja riiston muotojen muutoksia. Raataminen pelloilla, metsissä, tehtaissa, kaupoissa ja konttoreissa siirtyy asteittain koneille.
Ihmistyön suhteellinen osuus lisääntyy erilaisissa ”palveluksi” kutsutuissa tehtävissä. Työvoiman tuottamisessa palkkatyö korvaa kotityötä lasten hoidossa, kasvatuksessa ja koulutuksessa.. Työkyvyn ylläpitämisessä terveydenhoidon ammattilaisten rooli korostuu. Ihmistyön syrjäyttäminen koneilla on näissä tehtävissä vaikeaa. Palvelu- ja jakelutyön ohella osa perinteisestä teollisesta työstä muuttuu ”uudeksi työksi”.
Siirtymä yhteiskuntien kehitysvaiheesta toiseen on aina hankala ottaa käsitteellisesti haltuun. On luotava uusia termejä tai määriteltävä tuttuja käsitteitä uudelleen. Työelämän nykytilaa pohdiskelevien tärkeiden kirjojen lukeminen on minun kohdallani usein haahuilua (sana on panokseni uusiosanojen kehittelyyn ja tarkoitan sillä jotain sellaista kuin satunnaista hapuilua käsiteryteikössä). Niin on varmaan monen muunkin kohdalla.
Suostumus
Oiva esimerkki on keskustelujen painopisteen muutoksista Jussi Vähämäen tuore kirja Itsen alistus. Se toistaa Vähämäen edellisten kirjojen ja General Intellect -osuuskunnan Vasemmisto etsii työtä -teemoja ja myös niiden puutteet. Haahuilen sitä lukiessani useilla tasoilla.
Yleisesti ottaen tunnen olevani samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Jos olen hiukkaakaan ymmärtänyt Vähämäen pohdiskeluja, hänen perusteesinsä on seuraava: Maailman vaurailla alueilla yleistyvän ”uuden työn” keskeinen piirre on työn tekijöiden itseriisto ja itsekontrolli (itsen alistus).
Erilaista palvelu-, tieto-, hoito- ja hoivatyötä tekevistä muutamat suostuvat itsensä riistoon vapaaehtoisesti, jotkut pakotettuina. Palkkioksi he saavat (tai kuvittelevat saavansa) joitakin nykykapitalismin tarjoamia tyydytyksen muotoja, kuten rahaa tavaroiden ja elämysten ostamiseksi, enemmän vapautta kuin tyypillisessä palkkatyössä, silloin tällöin jopa arvostusta tai uranäköaloja.
Saattaa käydä, että työpanoksesta tulee ajoittain kohtuuton suhteessa palkkoihin, palkkioihin ja palkintoihin. Mutta itsensä riistäjä tuntee olevansa itsensä herra. Häntä ei kontrolloi pomo, ei ajanseurantajärjestelmä. Vain hän itse, luulee hän. Valvonta on siirtynyt työn tekijän omien korvien väliin. Siksi hän suostuu.
Pääosalle perinteiseen (ja tyypilliseen) palkkatyösuhteeseen päässeistä puolustaa siihen sisältyvä riisto on saavutettu etu. On sovitut vähimmäispalkat, työajat, työolot, työterveyshuolto, joissain tapauksissa jopa johtamismallit. Taantuma tosin tekee näkyväksi niidenkin huteruuden.
Faktaa vai fiktiota?
Haahuiluni alkaa, kun katson kirjan marginaaliin lukemisen aikana syntyneitä merkintöjä. Tuon tuostakin siellä on ”?” (= onkohan se nyt ihan näin). Marginaalista löytyy myös merkintöjä ”?!” (= ei se nyt ainakaan näin ole). Puutteet ovat tuttuja edellisistä teoksista. Tällaisessa lyhyessä lehtiartikkelissa ei ole tilaa käydä niitä läpi. Kiinnostuneille tiedoksi, että Raija Julkunen on käsitellyt ne varsin perusteellisesti Yhteiskuntapolitiikka -lehden numerossa 3/2008.
Vähämäki korostaa, etteivät historialliset, taloudelliset ja sosiaaliset faktat tilastoina ja luokituksina ole tärkeitä verrattuna suurten linjojen ymmärtämiseen. Tuekseen hän kaivaa tällä kertaa arvostetun ranskalaisen yhteiskuntatieteilijän Michael Foucaultin (esim. sivu 182).
Olen pitkälti samaa mieltä. Tilastot ja luokitukset perustuvat menneisiin aikoihin. Kokemukseni siitä, millaisia väitteitä pidetään uskottavina, saa minut kuitenkin tuon tuostakin kysymään: Miksi noin ilmiselvä epätotuus, kun pienellä vaivalla olisi saanut tarkistettua, miltä asia viimeisimpien tilastojen valossa näyttää?
Toinen haahuiluni liittyykin näkökulmaan. Miksi käsittelyn kohteena on työ ja elämä vain maailman vaurailla alueilla? Globaalisssa maailmassa on aina vain vähemmän perusteita keskittyä pelkästään ”länsimaisten” palkkatyöläisten muutamaan ryhmään tai muutamiin työtehtäviin.
Kiusaantuneisuus vahvistuu, kun näitä ryhmiä käsitellään ikään kuin ne edustaisivat työn koko nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Ymmärrän, ettei kaikkea voi käsitellä yhdessä kirjassa. Mutta haahuilen kuitenkin sitä, onko omaan napaan ( niin sanotut tietokykytyöläiset, esimerkiksi yliopistojen opettajat maailman vauraissa osissa) tuijottaminen enää kovin perusteltu perspektiivi, kun taantumakin on jo globaali..
Hyödyllinen kokoelma
virikkeitä
Monin paikoin Vähämäki esittää asiansa niin konstikkaasti, että lasken kirjan kädestäni. Jättäydyn haahuilemaan eli tässä tapauksessa miettimään, eikö tätä todellakaan voi ilmaista arkisemmin.
No, entinen ammattini on toimittaja. Tutkijanakin olen pyrkinyt jatkuvasti teorian ja käytännön yhdistämiseen. Olen halunnut rikkoa sitä, pääasiassa keinotekoista rajaa, jonka ammatilliset erikoistumiset synnyttävät muun muassa tutkijoiden ja muiden ansiotyötä tekevien välille
Toisaalta. Vähämäen kirjassa on paljon virikkeitä. Esimerkkinä lainaan kirjan loppuhuipennuksen. Sitaatin ensimmäinen väite koskee (ehkä) maailman työläisiä. Perään tulevien kysymysten kohde puolestaan ei voi olla juuri muu kuin Suomi. Vain täällä viittaus viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen on jotenkin ymmärrettävä.
”Jos talouden finanssivetoistuminen on antanut kapitalismille mahdollisuuden tehdä tilit selviksi fordistisen työläisen ja tämän joustamattoman käyttäytymisen kanssa, niin nyt sillä on edessään niin slummien työssä käyvät köyhät kuin keskustojen luova luokkakin, yrityspalvelut, hoivapalveluyritykset sekä metropolien teollisuusalueiden alihankkijat ja pienyrittäjät.
Kuka kertoo heille, että viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet pelkkä koe heidän elämällään?
Vai olisiko sittenkin parempi uudistaa sosiaaliturvamme heidän tarpeidensa ja heidän työssä todellisuuden pohjalta?” (s. 244).
Uusi toveruus ottaa ensi askeleitaan siellä, missä yksilöt ja yhteisöt tulevat tietoisiksi asemastaan eliittien kokeilujen kohteena.
uutiskirje 
