RAJATTU MAA (Crossing Over, USA 2009). Ohjaus ja käsikirjoitus: Wayne Kramer. Kuvaus: Jim Whitaker. Musiikki: Mark Isham. Pääosissa: Harrison Ford, Ray Liotta, Ashley Judd.
Otsake kertoo olennaisen tunteikkaasta draamasta, jossa käsitellään Yhdysvaltoihin suuntautuvaa siirtolaisuutta, sekä laillista että laitonta.
Jälkimmäinen puoli huipentuu Yhdysvaltain ja Meksikon rajalle. Veteraanisiirtolaispoliisi on tunnettu empaattisuudestaan, joka tällä kertaa pätkii. Sitä mies sovittelee päätösminuuteilla.
Arkitodellisuudessa tuskin on tilaa näin syvästi myötäelävälle jeparille – Harrison Fordin totisen torvensoittajan rooli on korni. Työ hoidetaan lakipykälien mukaisesti, henkilökohtaiset tuntemukset tai hyöty eivät kuulu virka-aikaan
Käsitys unohtuu vieläkin pahemmin maahanmuuttoviraston pikku pampulta. Mafiaveljet-tuttu Ray Liotta tekee osuvan roolityön surkimuksena, joka lumoutuu kolarissa käräyttämästään uhkeasta aussikaunottaresta (Alice Eve): seksiä vastaan on luvassa tarunhohtoinen vihreä kortti, jolla luvatun maan portit aukeavat virallisesti työntekoon.
Mukana on hyvinkin traagisia ihmiskohtaloita, mutta tarinan johtotähti on nenäliinamaisen melodramaattinen, ei puhuttelevan yhteiskuntakriittinen.
Paijaileva lähestymistapa sinänsä tärkeisiin ja ajankohtaisiin teemoihin tuottaa elokuvan, joka missaa sen tärkeimmän, aidon emotionaalisen koskettavuuden.
Yhdysvaltain kansalaisuus nähdään kuin lahjana korkeammilta voimilta, joten kansalaisuutta halajavien on syytä varautua vaikka mihin. Stereotypioissa on toki oma totuuden siemen: juutalaisnuorukaiselle sallitaan pienet vippaskonstit, kun taas muslimiteinin on syytä olla tarkkana kouluaineensa kanssa.
Ja totta kai amerikkalainen elämänmeno voittaa kaiken muun: ei muslimiperheen pidä paheksua suvun villikkoa, jos tämä haluaa panna päälle minihameen ja avata tissiluukkunsa. Harrison Ford jos kuka on Hollywood-tähti paikallaan jepariksi, jolla on kanttia lukea lakia myös tapakulttuurin osalta.
”Toisaalta ja toisaalta” -kurvailu alkaa lopulta lähinnä huvittaa, ja esim. korealaisen nuorisokoplan ryöstökeikka menee ajoitusten osalta komeasti tahattoman farssin puolelle.
Sentimentaalinen ongelmadraama kulkee vesitetysti sellaisten hienojen nykydraamojen kuin Babel (2006) ja Crash (2005) jäljillä.
lehti 