Pintaa syvemmältä
Parin viikon takainen kirjoitukseni nanotermiittilöydöksistä New Yorkin pölynäytteissä vuoden 2001 syyskuun 11. päivän jälkeen herätti melkoista keskustelua Kansan Uutisten verkkosivuilla ja myös lukijapalstalla.
Verkkokeskustelussa pohdittiin muun muassa sitä, kuka hyötyi syyskuun 11. päivän tapahtumista. Yksi kirjoittaja kyseli, mitä etuja Yhdysvallat on voinut saada tuhoisista valloitussodista Afganistanissa ja Irakissa.
Ruotsalainen professori Ola Tunander Oslon rauhantutkimusinstituutista on selittänyt mielenkiintoisella tavalla syyskuun 11. päivän tapahtumien ja terrorisminvastaisen sodan yhteyksiä Yhdysvaltojen johtoasemaan tämän päivän maailmanpolitiikassa.
Tunanderin kirjoitus The War on Terror and the Pax Americana on julkaistu David Ray Griffinin ja Peter Dale Scottin toimittamassa kirjassa 9/11 and American Empire.
Ola Tunander on aiemmin tullut tunnetuksi tutkimuksestaan, joka paljasti, että Itämerellä Ruotsin vesillä 80-luvulla useasti havaitut sukellusveneet olivatkin yhdysvaltalaisia ja brittiläisiä, eivätkä neuvostoliittolaisia, kuten tuolloin pitkään uskottiin.
Kylmän sodan päättymisen jälkeen monia eurooppalaisia viehätti Tunanderin mukaan ajatus moninapaisesta maailmanjärjestyksestä, joka perustuisi rauhanomaisen kilpailun periaatteille EU:n, Yhdysvaltojen ja Japanin sekä uusien talousmahtien Venäjän, Kiinan ja Intian välillä. Yhdysvaltojen sotilasmahdille maailma ilman aseellisia uhkakuvia olisi kuitenkin ollut katastrofi.
Syyskuun 11. päivän iskut sattuivat Yhdysvalloille otolliseen aikaan. Vuoden 2001 syyskuun jälkeen terrori-iskun uhrina esiintynyt Yhdysvallat otti itselleen roolin globaalina suojelijana ja onnistui sotilaalliseen ylivoimaansa vedoten tekemään suuresta osasta maailman maista ikään kuin Yhdysvaltojen protektoraatteja, ruotsalaistutkija toteaa.
Jatkuvat terrori-iskut pakottivat monet maat sallimaan Yhdysvaltojen terrorisminvastaisten joukkojen asettumisen pysyvästi omien rajojensa sisäpuolelle. Terroristien hyökkäysuhka pakotti monet näistä maista jopa osallistumaan Yhdysvaltain johtamiin sotiin.
Tätä Tunander kutsuu Pax Americanaksi, amerikkalaiseksi rauhaksi tai maailmanjärjestykseksi.
”Tässä mielessä Irakin ja Afganistanin sodat voidaan ymmärtää suunnatuiksi, ei ensisijaisesti niinkään näitä kahta maata vastaan, tai edes niiden rajojen sisällä operoivia terroristeja vastaan, vaan ennemminkin muita suurvaltoja vastaan, joiden on nyt hyväksyttävä sotilaallisesti – pikemmin kuin taloudellisesti tai poliittisesti – määritelty maailmanjärjestys, joka alistaa niiden suvereniteetin Pax Americanalle.”
Terrorisminvastaisen sodan ansiosta koko maailmanpoliittinen keskustelu on Tunanderin mukaan nyt alistettu turvallisuuspolitiikalle.
”Terrorismi vahvistaa turvallisuuden vaatimuksia, jotka eivät jätä sijaa poliittiselle valinnalle. Mikä ennen oli poliittinen valintakysymys, esitetään nyt elämän ja kuoleman kysymyksenä ilman vaihtoehtoja”, Tunander kirjoittaa.
Kylmän sodan aikana syntynyt perinteinen käsitys terrorismista pitää terrori-iskuja lähinnä erilaisten sorrettujen tai marginaaliryhmien keinona taistella ylivoimaista vihollista vastaan, yleensä saadakseen julkisuutta kokemilleen epäkohdille. Useimmille tulevat varmasti mieleen 70-luvun palestiinalaiset terroristiryhmät ja äärivasemmistolaiset terroristijärjestöt Saksassa ja Italiassa.
Tunanderin mukaan uudempi historiankirjoitus on kuitenkin osoittanut, että tällaisen tavanomaisen terrorismin on vaikea pysyä elossa ilman jonkinlaista tiedustelupalvelun suojelusta tai sekaantumista. 70-luvun superterroristi Carlos, palestiinalainen Abu Nidal sekä Osama bin Laden ovat kaikki työskennelleet erilaisten turvallisuus- tai tiedustelupalveluiden hyväksi tai yhteistyössä niiden agenttien kanssa.
”Vastarintaliikkeeseen yhteydessä olevat terroristit saavat tiedustelupalvelun tarkan seurannan alla usein jatkaa pommituksia vähentääkseen vastarintaliikkeen nauttimaa arvostusta”, Tunander kirjoittaa.
Oma lukunsa ovat valtion turvallisuusviranomaisten salaisten erikoisyksikköjen toteuttamat ”väärin tunnuksin” tehdyt terrori-iskut, jotka saadaan näyttämään terroristien tai kapinallisten tekemiltä.
Venäjän Ohrana teki 1900-luvun alussa pommi-iskuja anarkistien nimissä. Algerian vapautustaistelun aikana Ranskan erikoisjoukot hyökkäsivät siirtomaan ranskalaisväestöä vastaan.
Italian Operaatio Gladiossa sotilastiedustelun ja CIA:n värväämät paikalliset fasistijoukot tekivät vasemmistojärjestöjen nimissä lukuisia terrori-iskuja siviilejä vastaan. Terroristijärjestö Punaiset prikaatit oli viime kädessä tiedustelupalvelun peitejärjestö.
Israelin Mossad järjesti puolestaan vuonna 1986 pommi-iskun yhdysvaltalaissotilaiden suosimassa diskossa Berliinissä, sillä seurauksella että Yhdysvaltojen pommikoneet hyökkäsivät kostoksi tuolloin syntipukiksi nimettyyn Libyaan.
Ola Tunander ei väitä, että Bushin hallinto olisi itse järjestänyt syyskuun 11. päivän iskut. Hän toteaa sen sijaan yleisellä tasolla, että suurvalta voi käyttää hyväkseen terrori-iskua oikeuttaakseen jo suunnitellun sotilaallisen hyökkäyksen.
”Turvallisuuspalvelu voi myös seurata terroristiryhmää ja antaa sen valmistella ja panna toimeen terrorihyökkäyksen, luodakseen tekosyyn sotilaalliselle vastatoimelle. Turvallisuus- tai tiedustelupalvelu voi myös asettaa paikoilleen räjähteitä, tai se voi soluttautua olemassa olevaan terroristiryhmään tai jopa vallata sen ja sitten antaa tämän ryhmän käyttää räjähteitä, jotta saadaan aikaan tekosyy sotilaalliselle hyökkäykselle.”
Joskus turvautuminen pelkästään tavanomaiseen terroritoimintaan on toivotun tuloksen kannalta liian epävarmaa. ”Tavanomaiselta terroristihyökkäykseltä voi puuttua voimaa ja tarkkuutta, jotta se oikeuttaisi sotilaallisen vastahyökkäyksen”, Tunander kirjoittaa.
uutiskirje 
