Kun aloimme myllyttää perustulokeskustelua muutamia vuosia sitten, ei sen suosio ollut mitenkään itsestään selvää. Tänään kannattajia tuntuu nousevan kuin sieniä sateella. Samalla keskustelun painopistettä on voitu siirtää toteuttamisen tapaan itse periaatekeskustelun sijasta. Jo tämä on suuri voitto.
Ajatuksen edetessä on tärkeää, että perustuloa määritellään tietoisesti vasemmistolaisista lähtökohdista oikeistolaisia perustulomalleja vastaan. Vasemmistolainen perustulo on:
1) kollektiivinen vakuutus köyhyyttä ja työmarkkinoiden epävarmuutta vastaan;
2) subjektiivinen lakkokassa työhön pakottamista, paskoja työehtoja ja työnantajien mielivaltaa vastaan;
3) ekonomistinen vaade riiston hinnan kasvattamiseksi;
4) kulttuurinen pyrkimys määritellä avointa kansalaisuutta;
5) yhteiskunnallinen investointi kansalaisyhteiskunnan ja kolmannen sektorin kehittämiseksi.
Perustulo on reformi, mutta radikaali reformi. Sen radikaalius kytkeytyy paljolti kysymykseen tasosta ja tasaveron torppaamisesta. Oikeiston niukka perustulo on ajatus nälkäpalkasta, jolla tuotetaan joustavaa työvoimaa. Vasemmiston intresseissä on oltava mahdollisimman korkea taso.
Lyhyellä tähtäimellä perustuloajattelu antaa suunnan sille, millaisia perusturvauudistuksia olisi tehtävä. Perustuloa voi ajatella samanlaiseksi projektiksi kuin hyvinvointivaltio oli – ja hyvinvointiprojektin jatkamiseksi.
Perustulokeskustelun eräänä ongelmana on ollut nihilistisesti asetettu ajatus työstä kieltäytymisestä. Tätä vastaan voidaan asettaa ajatus toisenlaisen työn mahdollisuudesta. Kansalaisyhteiskunnan vertaisverkostot ja kolmas sektori ilmentävät parhaimmillaan itseorganisoituvia työn muotoja. Ajatus näiden resursoinnista ei pitäisi olla ongelma työväenliikkeelle, jonka jo alunperin lähti haastamaan palkkatyön järjestystä.
uutiskirje 
