Jos Antero Viinikaisen tekstiä pitäisi kuvata joksikin esineeksi, niin vääntynyt korkkiruuvi taitaisi olla sopivin. Viinikaisen teksti on sujuvaa ja sitä on mukava lukea, mutta juonikuviot ja henkilöiden sisäinen maailma ovat jotain äärimmäisen kieroa ja vinksahtanutta.
Orgo jatkaa siitä mihin Hyvän voitto (2008) jäi, mutta se toimii myös täysin itsenäisenä tarinana. Aulis Saastamoinen on varsin epäonnistunut kirjailija, tosin ei omasta mielestään. Naisten kanssa ei oikein käy mäihä ja murhista on jäänyt kuitenkin jotain omaatuntoa kolkuttelemaan. Auliksen avuksi saapuu Orgo, ulkoa ja sisältä Auliksen vastakohta, mutta täysin identtinen dna. Peruukki, piilokorot ja etenkin jykevämmäksi naamioitu leuka antavat Orgolle itseluottamusta, joka Aulikselta puuttuu.
Naamiointi muuttaa Auliksen aivan toiseksi mieheksi. Orgo on kaikkien tuttu, kaupungin kuumin ja tavoitelluin mies ja mikä parasta Orgon tekstejä halutaan lukea. Mielisairautta, murhia, naisseikkailuja ja lavastuksia. Näistä aineksista valmistuu Orgo.
Viini-kainen on pirullisenterävä ja viiltelee avo-haavoja yhteiskunnan nykytilaan.
Viinikainen on pirullisen terävä ja viiltelee avohaavoja yhteiskunnan nykytilaan. Orgo kuljettaa lukijaa läpi synkän ihmismielen jättäen jälkeensä kysymyksen toisensa perään. Viinikaisen tapoihin ei ole kuulunut selittely aiemmin, eikä kuulu nytkään. Lukija saa räpiköidä epäuskon ja hämmennyksenä kanssa niin kauan kun haluaa. Tai sitten voi vain lukea omintakeisen hieman dekkarimaisen kirjan.
Antero Viinikainen: Orgo
WSOY 2009. 204 sivua.
uutiskirje 
