Carin Mannheimerin kirjoittama Viimeinen valssi on tiukkaa yhteiskuntakritiikkiä. Näytelmä ei kuvia kumartele vaan räväyttää esiin juuri sen raadollisuuden, joka vaivaa vanhustenhoitoa, unohtamatta itse vanhuksia ja heidän tunteitaan.
Kun saisi kuolla, muttei tarvitsisi kuolla yksin. Rakkauttakin saisi vielä olla ja jos ei lapsia muuten saa paikalle niin maksetaan niille siitä.
Viimeisen valssin vanhuus on yksinäistä aikaa. Useammasta yksinäisestä muodostuu eriparinen joukkio, jossa lopulta on nähtävillä orastavaa ystävyyttäkin.
Litja ja Havukainen tekevät kyynisyydestä taidetta.
Ei tilanne työntekijöillekään herkkua ole virolainen Vallo (Sami Hokkanen) on lähihoitaja, joka kuitenkin haaveilee lääkärin ammatista. Osastovastaava Elsa (Merja Larivaara) on loppuun palamisen portailla. Töissä menee niin pääsiäinen, helluntai kuin juhannuskin. Elsa kuitenkin tekee työtä sydämellään eikä halua töihin kirjoituspöydän taakse, vaikka siitä maksettaisiin tonni enemmän.
Minne se elämä meni?
Viimeinen valssi vilisee loistavia roolisuorituksia. Raila Leppäkosken ohjauksessa syntyy todella vakuuttavia vanhuskuvia. Kaikkien liikehdintä ja eleet ovat niin hienosti toteutettuja, että loppukumarrusten aikana suoristuneet selät ja keventyneet askeleet suorastaan hämmentävät.
Sara Paavolaisen esittämä Harriet on luonut ympärilleen mielikuvitusmaailman, jossa poika asuu ulkomailla ja matkustelee ympäri maailmaa hienon työnsä vuoksi. Maikki (Ulla Tapaninen) miettii lähinnä ruokaa ja joskus ehkä vähän Hannesta. Hannes (Seppo Maijala) puolestaan luottelee niittopeltojen kasveja niin suomeksi kuin latinaksikin – jos sattuu muistamaan.
Paavolaisen ja Tapanisen hahmot on ihastuttavia. Juuri sitä harmitonta ja herttaista mummotyyppiä, joka saattaa yhtäkkiä letkauttaa jotain, jonka vuoksi lapset ja lapsenlapset vetävät pullaa väärään kurkkuun.
Antti Litjan Olli on maailmassa niin yksin, että käyttää varmuuden vuoksi kaiken aikansa hautajaistensa ja muistopuheensa kirjoittamiseen. Ulla (Riitta Havukainen) on kova ja kyyninen vanhus, joka ei halua päästää ketään lähelleen. Ehkä.
Litja ja Havukainen tekevät kyynisyydestä taidetta. Samalla ihmetellen, tuliko se elämä hukattua?
Inkerillä (Leena Uotila) on alkava dementia, eikä hän ole millään sopeutua uuteen kotiinsa. Rakkauden nälkäinen Axel (Tom Wentzel) yrittää olla välittämättä siitä, että Inkeri kutsuu häntä miesvainajansa nimellä, kunhan vain saa läheisyyttä.
Uotila on hellyttävä tepastellessaan lapsimaisesti paikasta toiseen ja ihmetellessään kaikkea uudelleen ja uudelleen.
Inkerin tytär Kristiina (Jonna Järnefelt) yrittää sopeutua siihen, että äiti vanhenee ja roolit muuttuvat.
Musiikki osa tarinaa
Kaiken seassa kulkee Pirjo Bergströmin pianomusiikki, joka monin paikoin kannattelee näytelmää. Viimeisessä valssissa myös lauletaan paljon, Paavolaisen ja Wentzelin yhteisesitys Picardyn ruusuja on mainio. Todellisia vilunväreitä saa aikaan Jonna Järnefeltin tulkinta Äidin silmistä.
Viimeisessä valssissa onkin kaikki puitteet kunnossa musiikki on kaunista ja se toimii. Antti Mattilan lavastus on onnistunut ja lavalle todellakin nousee vanhankoti, jonka melkein haistaa. Kari Leppälän valaistuksessa ei ole mitään moitittavaa.
Mutta. Viimein valssi koostuu kohtauksista, joista suurin osa on liikuttavia. Katsojan tunteet heitetään syvämöyhentävään myllyyn, joka varmasti koskettaa kaikkia. Upeiden roolisuoritusten, musiikin ja vakavan asian seasta kuitenkin puuttuu varsinainen juoni. Näytelmä syntyy yksittäisistä kohtauksista, jotka hyvinkin saattaisivat tapahtua jossakin. Juonettomuudestaan huolimatta Viimeinen valssi on ajatuksia herättävä näytelmä, jonka katsominen ei ole pahitteeksi.
Helsingin Kaupunginteatteri. Carin Mannheimer: Viimeinen valssi. Ohjaus: Raila Leppäkoski. Lavastus: Antti Mattila. Valosuunnittelu: Kari Leppälä. Puvut: Maija Pekkanen. Musiikki: Pirjo Bergström. Rooleissa: Riitta Havukainen, Sara Paavolainen, Ulla Tapaninen, Leena Uotila, Antti Litja, Seppo Maijala, Tom Wentzel,Merja Larivaara, Sami Hokkanen, Anitta Niemi, Petri Johansson, Jonna Järnefelt.
lehti 