Kansallisteatterin Kaupunkiketut on monitasoinen ja -tahoinen näytelmä, joka ei anna kenenkään jäädä sivustakatsojaksi. Minna Nurmelinin ohjaus on ulkoisesta tempoilusta huolimatta tasainen ja vahva.
Polly Stenhamin (s. 1987) teksti on yksinkertaistettuna loistava. Kaupunkiketut on vahva ja elämänmakuinen kuvaus kolmen sisaruksen vähemmän helposta elämästä. Teeman ahdistavuudesta ja jonkinasteisesta kauheudestakin huolimatta Kaupunkiketut jättää jälkeensä itämään toivon. Katsomon ylitse vyöryvä ajoittainen ahdistus jähmettää yleisön paikoilleen, muttei lamaannuta.
Kaupunkiketut on kertomus kolmesta sisaruksesta – 15-vuotiaasta Eliotista, 14-vuotiaasta Maggiesta ja 7-vuotiaasta Finnistä –, joiden täytyy selviytyä arjesta ilman vanhempia. Huostaanoton ja sisaruksista erottamisen pelko estää heitä, etenkin Eliotia, hakemasta apua aikuisilta. Alku on kuin leikkiä, mutta kuten Maggie myöhemmin toteaa, he ovat vielä kaikki lapsia.
Kaikilla tunteilla
Itku pitkästä ilosta, toteutuu Kaupunkiketuissa niin näyttämön kuin katsomonkin puitteissa. Alkupuolen naurun tirske muuttuu puoliajan jälkeen itkun tyrskeeksi. Näyttämöllä syntyvät jännitteet ovat niin vahvoja, että niitä on turha yrittää päästä karkuun katsomonkaan puolella.
Eliotin roolissa nähtävä Antti Holma on ilmiömäinen näyttelijä, jonka lahjakkuudesta ei jää epäselvyyttä. Hän todella on yhtä roolihahmonsa kanssa, tunteet ja kokemukset ovat niin vaikuttavia, että ne suorastaan hyökyvät katsomoon. Ainoastaan Holman hieman yksitoikkoinen intonaatio rikkoo toisinaan lumousta.
Eliot on isoveli, joka kokee velvollisuudekseen perheen kasassa pitämisen, vaikka sen hinta olisi itsepetos. Vaikka pyrkimys aikuisuuteen on jo voimakas, murenee hänen auktoriteettinsa ja voimansa vähitellen.
Maggie on teini-ikäinen lapsi, keskimmäinen lapsi, isosisko ja tyttö, jolle lankeavat tyttöjen velvollisuudet.
Maggia esittävä Anna Paavilainen on energinen ja fyysinen näyttelijä, joka osaa tuoda hahmoihinsa sellaista hienovaraista herkkyyttä, jota ei voi ohittaa. Erityisesti Holman ja Paavilaisen väliset kohtaukset, joissa roikutaan aikuisuuden ja lapsuuden välivaiheilla, ovat koskettavaa katsottavaa.
Pikkuveli Finn tuntee ja kokee asiat vielä täysin lapsen tavoin. Hänen unensa ja leikkinsä heijastavat totuutta, kuten lapsi sen kokee. Vanhemmat sisarukset ovat kuitenkin vielä liian nuoria ymmärtämään Finnin sanoja. Tuomas Kiiliäinen rakentaa Finnin pääasiassa liikkeiden ja olemisen kautta, eikä lainkaan hassummin.
Toimiva ympäristö
Pirjo Määtän, Seppo Pääkkösen ja Katriina Pyrrön pienet roolit jäävät auttamattoman pinnallisiksi verrattuna pääkolmikon suorituksiin. Tämä toki saattaa olla tarkoituksenmukaistakin.
Mi Grönlundin pienehkö rooli Eliotin tyttöystävänä avaa uusia tasoja tarinalle: ensimmäisen ulkopuolisen kosketuksen oman elämänsä vankeina oleviin lapsiin.
Vaikutuksen tekee myös Petri Tarkiaisen luoma suurkaupungin äänimaisema sekä Annukka Pykäläisen lavastus ja puvustus.
Suomen Kansallisteatteri, Omapohja. Polly Stenham: Kaupunkiketut. Ohjaus: Minna Nurmelin. Lavastus ja puvustus: Annukka Pykäläinen. Valot: Teemu Nurmelin. Äänisuunnittelu: Petri Tarkiainen. Videosuunnittelu: Jenni Valorinta. Rooleissa: Anna Paavilainen, Antti Holma, Tuomas Kiiliäinen, Mi Grönlund, Pirjo Määttä, Seppo Pääkkönen, Katriina Pyrrö.
lehti 