Kyä tässä Helsingin Kaupunginteatterin Eila ja Rampe -näytelmässä jotain häikkää o. Lähes koko teksti on koostettu Sinikka Nopolan kahdesta hilpeästä Eila ja Rampe -kirjasta, mutta näyttämölle siirrettynä se ei naurata ja harvoin edes hymyilyttää.
Kirjoissa Eila ja Rampe ovat aktiivisia elämän tarkkailijoita ja kommentoijia. Ainakin Eila kommentoi.
Luettuna Sinikka Nopolan jutut visualisoituvat päässä tavalla, joka aiheuttaa ehtymätöntä mielihyvää. Niin kuin nyt sekin juttu, missä Rampe kehuu saunassa Eilan muistuttavan Giina Lolloprikitaa. Kun Eila toppuuttelee, Rampe peruu puheensa ja Eila harmistuu Rampen olevan mielikuvitukseton ihminen.
Ei siinä mitään, että näytelmässä Eila, Rampe ja palvattu onni Giina Lolloprikita on muuttunut Peeritiksi, mutta kun lavalla puhuttuna herkullinen kohtaus vain haukottaa.
Ja näin on suurimman osan näytelmää. Heidi Räsäsen ohjaus ei lähde kertaakaan edes mihinkään lentoa muistuttavaan suuntaan. Vaikeaahan se toki onkin, koska Nopolan kirjat koostuvat Eilan ja Rampen dialogeista ja Likan monologeista. Tällaisena näytelmä on kaiken lisäksi ylipitkä. Loppua odotettiin jo monta kertaa ja aina tuli vielä yksi jakso.
Voi olla, että perihämäläisen pariskunnan seikkailut eivät vain yksinkertaisesti toimi Helsingissä. Mielikuvissa Eila ja Rampe ovat kuin heitä Tampereella esittävät Eila ja Esko Roine. Helsingissä sinänsä taitava Heidi Herala on liian nuori ja nuorekas Eilaksi. Ilmari Saarelainen on koko ajan vähän eksyneen oloinen eikä pelkästään roolihahmonsa vaatimuksista.
Kokonaan uutta näytelmässä ovat vain laulut. Maija Kaunismaan sävellykset valitettavasti vain korostavat esityksen latteaksi jäävää tunnelmaa.
Sinikka Nopola: Eila, Rampe ja palvattu onni. Ohjaus Heidi Räsänen. Rooleissa Heidi Herala, Ilmari Saarelainen, Leena Rapola ja Petri Poikolainen. Lavastus ja puvut Katariina Kirjavainen. Ääni Tuomas Fränti, valot Teppo Saarinen, maskit Aino Suominen. Kantaesitys 9.9. Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä.
uutiskirje 
