Pintaa syvemmältä
”Itä-Aasian turvallisuuden skenaarioita Pohjois-Korean jälkeisenä aikana” oli tiistaina Helsingissä pidetyn seminaarin otsikko. En olisi ehkä muuten mennyt tähän Kansallismuseossa järjestettyyn tilaisuuteen, mutta otsikko melkein pakotti siihen. Aika harvoinhan saa olla läsnä kuolinpesän jaossa ennen kuin asianomainen on oikeasti kuollut. Tässä tapauksessa tapahtuman takana oli kuitenkin niinkin arvovaltainen laitos kuin eduskunnan alainen Ulkopoliittinen instituutti.
Joskus, tosin kauan sitten, olisin paheksunut tällaista otsikointia. Itse asiassa ehkä ensimmäinen laajempi ulkopoliittinen kirjoitukseni koski Korean sotaa ja pyrin siinä näyttämään, että Pohjois-Korea ei ollut syyllinen sotaan, niin kuin yleisesti uskottiin, vaan että Etelä-Korea ja Yhdysvallat olivat sen takana. Jutun tilaaja oli Ilkka Taipale, mutta johtopäätökset olivat kyllä minun omia. Päälähteenä minulla oli australialaisen vasemmistolaisen reportterin Wilfred Burchettin kirja. En muista enää missä juttuni ilmestyi, mutta Taipale oli tyytyväinen ja sanoi, että voisin hyvinkin saada kutsun kulttuurimatkalle Pohjois-Koreaan. Kutsua ei koskaan tullut, mikä ei varmaan ollut vahinko, ei tuollaisilla matkoilla voinut saada mielekästä kuvaa noin vieraasta maasta.
Tämä tapahtui aika tasan 40 vuotta sitten. Vuosien saatossa on käynyt yhä ilmeisemmäksi, että Pohjois-Korea on perhejohtoinen sotilasvaltio, jonka ainoa koossapitävä voima on armeija, ainoa vientitavara aseet ja ainoa diplomatian keino uhkaava käytös, joka viime vuosina on näyttäytynyt varsinkin ydinaseiden kehittämisen muodossa. Pohjois-Korean käytös on vuosikymmenet sitten vakuuttanut myös minut siitä, että maa todella aloitti sodan 60 vuotta sitten.
Mitä kauempana Pohjois-Koreassa ollaan, sitä todennäköisempänä sen luhistuminen näyttää. Helsingissä tai Washingtonissa voidaan kenties ajatella, että se tapahtuu milloin tahansa, mutta ei Pjongjangissa.
Onko maa nyt aloittamassa uuden sodan? Sitä eivät Kansallismuseoon kokoontuneet Pohjois-Korean tuntijat Etelä-Koreasta, Kiinasta, Japanista ja Yhdysvalloista uskoneet. Tiistain tykistövälikohtaus oli niin tuore, ettei se noussut keskusteluun. Jotkut ulkomaiset kommentit ovat liittäneet sen valmisteilla olevaan vallanvaihtoon: armeija vakuuttaa tällä tavoin, että sillä on tilanne hallinnassaan. Toisaalta tuntuu siltä, että myös etelässä esiintyy halua provosoida: vastaiskun aiheuttaneet Etelä-Korean meriammunnat kohdistuivat alueeseen, jota Pohjois-Korea pitää omanaan ja joka on hyvin paljon lähempänä sen rannikkoa kuin Etelä-Korean.
Mutta mikä siis on Pohjois-Korean tilanne? Onko maa hajoamassa omaan mahdottomuuteensa? Seminaarin otsikko osoittautui kärjistetyksi, osanottajat eivät odota maan pikaista häviämistä maailmankartalta. ”Mitä kauempana Pohjois-Koreasta ollaan, sitä todennäköisemmältä sen luhistuminen näyttää. Helsingissä tai Washingtonissa voidaan kenties ajatella, että se tapahtuu milloin tahansa, mutta ei Pjongjangissa”, Scott Snyder, Center for U.S.-Korea Policy:n johtaja, totesi.
Seminaarin pääalustajalla, professori Rüdiger Frankilla, on oma näkökulma tähän kehitykseen. Hän on syntynyt ja kasvanut DDR:ssä ja siten kokenut jotain vastaavaa. Hän opiskeli aikoinaan myös Kim Il-sungin yliopistossa Pjongjangissa ja on nykyään Itä-Aasian talouden professori Wienin yliopistossa.
Pohjois-Korea oli säännöstelytalous vielä korostetummin kuin DDR. Frankin mukaan säännöstelytalouskin voi toimia niin kauan kuin on tavaraa, mutta sitä ei aina ole ollut. Kiina on onnistunut nostamaan elintasonsa tuomalla talouteensa markkinamekanismeja. Pohjois-Koreakin toi vuonna 2002 rahan talouteensa, mikä aika nopeasti johti jonkinlaisen keskiluokan syntymiseen. Tällä oli myös puolueen kannalta epätoivottuja seurauksia: ennen ne kansalaiset, jotka halusivat parantaa asemaansa olivat aktiivisia puolueessa, armeijassa tai vastaavissa järjestöissä, mutta rahan avulla he pystyivät saavuttamaan arvostetun aseman, hankkimaan itselleen tavoiteltuja tavaroita tai järjestämään lapsilleen hyvän koulutuksen. Nyt he saavuttivat päämääränsä helpommin tekemällä kauppaa ja jättivät järjestöuurastuksen sikseen. Kasvavat tuloerot, korruptio ja muut epätoivotut ilmiöt saivat maan johdon tekemään äkkijarrutuksen. Ulkomaisen valuutan käyttö kiellettiin kokonaan ja rahan käyttöä supistettiin muutenkin.
Frank vertaa tämän eräässä kirjoituksessaan joen ylittämiseen. Jos joukko uimareita on päässyt virran keskivaiheille, he voivat jatkaa toiselle rannalle tai kääntyä takaisin. Sen sijaan he eivät voi jäädä keskelle virtaa. Palattuaan kotirannalleen he ovat samassa tilanteessa kuin ennen uimaan lähtöä. Pohjois-Korean kohdalla tämän osoittaa muun muassa viime vuosien elintarvikepula.
Toisella rannalla olisi ollut lähinnä Kiinan tapainen järjestelmä. Muita elinkelpoisia ratkaisuja on vaikea löytää. Frank piti seminaarissa kiinantapaista kehitystä Pohjois-Korealle parempana kuin itäeurooppalaista, siis siirtymistä kokonaan kapitalismiin. Koreoiden kohdalla pienemmälle osapuolelle kävisi yhdistymisessä vielä huonommin kuin Saksojen tapauksessa. Vanhassa Itä-Saksassa tunnelmat ovat matalassa vielä 20 vuotta yhdistymisen jälkeen, vaikka erot Länsi-Saksaan nähden olivat paljon pienempiä kuin Koreoiden välillä.
Pohjois-Korean äärikansallismielinen linja merkitsee myös etäisyyden pitämistä Kiinaan nähden. Frankin mielestä tietty lähentyminen olisi kuitenkin maan paras vaihtoehto. Vuoden 2002 talousuudistus oli maatalouspainotteinen ja muistutti siten Kiinassa vuonna 1979 tehtyä uudistusta. Mutta Pohjois-Korea on teollistunut ja reformien pitää ulottua teollisuuteen.
Frank suosittelee tässä Itä-Aasian mallia, johon kuuluu vahva valtio, jolla on vaikutusvaltaa talouden isoimpiin tekijöihin – Japanin zaibatsut tai keiretsut, Etelä-Korean chaebolit ja Kiinan valtioyritykset. Mallin edellytyksenä ovat vahva talouspohja ja myös vahva poliittinen liittolainen, joka ainakin jonkin aikaa hyväksyy protektionismin. USA on toiminut tällaisena liittolaisena Japanille ja varsinkin Etelä-Korealle. Kiina on halukas toimimaan tällaisena liittolaisena Pohjois-Korealle, mutta ei ole selkoa, onko tämän maan uudeksi johtajaksi ilmeisesti nouseva Kim Jong-unilla valmiutta siihen.
Pohjois-Korea on nyt viimeisellä rannalla ja nähtäväksi jää, onko sillä vielä uskallusta uintiretkeen.
uutiskirje 