Kirjailija C. ruotii pienoisesseissään ajankohtaisia koko maailmaa koskettavia kysymyksiä. Erityisesti hänen hampaissaan on Yhdysvaltojen George W. Bushin ja Richard Cheneyn hallinto, joka teosta kirjoitettaessa oli vielä vallassa, ja terrorismipelon hyväksikäyttö sen valtapyrkimyksissä.
C. kauhistelee Yhdysvaltojen hallinnon häpeämättömyyttä esimerkiksi kidutuskysymyksissä eikä usko, että koskaan saamme edes tietää sen pahimmista teoista. Kotimaansa Australian hallitusta hän luonnehtii ”halukkaiden liittouman” raukkamaisimmaksi jäseneksi.
Samoin globaalitalouden vaatimuksia C. kommentoi purevasti: ”kukaan ei kysy, miksi elämän on muistutettava kilpajuoksua – –”.
Kukaan ei kysy, miksi elämän on muistutettava kilpajuoksua.
Mukana on aivan muunkinlaisia teemoja: C. pohtii, miten kirjailijan vanheneminen näkyy hänen teoksissaan, ihmettelee matematiikkaa ja ylistää Tolstoita, Dostojevskiä ja Bachia.
Mutta miksi kirjailija C. eikä teoksen kirjoittaja Nobel-kirjailija J. M. Coetzee itse? Ovathan monet teemat ja mielipiteet tuttuja Coetzeen aiemmasta tuotannosta ja C. on Coetzeen tavoin Etelä-Afrikasta kotoisin oleva, Australiaan muuttanut palkittu kirjailija. Esseet ovat kuitenkin osa niiden rinnalla kulkevaa tarinaa, jossa niitä kirjoittaa fiktiivinen kirjailija C.
C. ihastuu pesutuvassa näkemäänsä samassa kerrostalossa asuvaan nuoreen naiseen ja palkkaa tämän konekirjoittajakseen. Kirjassa kulkee rinnan tarinan kaksi versiota: toisessa kertojana on C. ja toisessa konekirjoittaja, Anya. Anyaa C:n poliittiset pohdinnat lähinnä haukotuttavat. Hän toivoo tämän kirjoittavan mieluummin kriketistä tai puiston harakoista tai muistoja rakkauselämästään. Harakoista hän lopulta kirjoittaakin.
Anya vaikuttaa aluksi pintaliitäjältä, jota kiinnostaa lähinnä oma ulkonäkö, pukeutuminen ja viehätysvoima, mutta romaanin edetessä kuva muuttuu moniulotteisemmaksi. Ikävän lisänsä tuo Anyan puoliso, sijoitusneuvoja Alan, joka juonittelee C:n rahojen kavaltamiseksi.
Esseet toimisivat sellaisinaankin, mutta tarina asettaa ne uuteen valoon, suhteellistaa niitä. C. tajuaa itsekin, miten vanhanaikaisilta hänen mielipiteensä näyttävät Anyan silmissä. Tarina myös lisää teoksen kiinnostavuutta ja jännittävyyttä. Ehkä meissä kaikissa on jotain samaa kuin Anyassa: kaipaamme muutakin kuin asiaa.
Coetzee kirjoittaa, ettei hän kykene, varsinkaan enää vanhemmiten, kuvaamaan tarinoiden avulla todellisuutta. Huonon vuoden päiväkirja osoittaa, että taitaa se sittenkin onnistua, vaikka klassisinta romaanikerrontaa tämä melko pelkistetty tarina ei edustakaan.
J. M Coetzee: Huonon vuoden päiväkirja. Suomentanut Seppo Loponen. Otava 2010.