Sirkku Peltolan kirjoittaman ja ohjaaman trilogian päätösosassa Kotalan kovia kokenut perhe asuu siltojen alla.
Takana ovat pakkomuutto maatilalta ja yritys selvitä yksiössä. Nyt edessä on työttömyys, ruokajonot ja eläminen taivasalla, yhteiskunnan ulkopuolella.
Siellä siltojen alla on myös Irakista kolmattakymmenettä vuotta sitten Suomeen muuttanut Hamed (Pentti Helin), nyt työtön hänkin. Ja siellä on myös joukko romanikerjäläisiä.
Elämä on pysähtynyt. Suuria odotuksia tulevasta ei ole. Piristystä tasapaksuun arkeen tuo Kotalan perheen ikinuoren 40-vuotiaan Kain (Aimo Räsänen) uusi tyttöystävä.
Potkua elämään tuo vähäksi aikaa Äiteen (Maria Aro) idea siitä, miten palkita kaukaista sukulaista, joka on antanut Kotaloiden käydä peseytymässä kotonaan: joulu lähestyy, niinpä auttajille valmistetaan joulukuvaelma.
Köyhistä köyhimmät loihtivatkin ynseän sukulaisperheen katseltavaksi upean esityksen, joka ei voi olla koskettamatta kohteitaan.
Samalla kun Kotalat tukijoukkoineen näin kohtaavat menestystä yhdellä saralla, käynnistyy toisaalla tapahtumaketju, joka johtaa itsensä Äite Kotalan paleltumiseen ja kuolemaan. Se on samalla trilogia loppu.
Taivaallinen valkeus
Tämä kaikki on toteutettu Tampereen Työväen Teatterin päänäyttämöllä lavasteissa, joiden keskeinen elementti on suuri, keskeneräiseksi jäänyt silta. Sen alla elävät ihmiset, joiden ympärillä kaikki on silmiinpistävän valkoista. Aina Hamedin Ladaa myöten.
Ja kun vielä päästään joulukuvaelmaan enkelisiipineen kaikkineen, tuntuu, että köyhien maailma onkin samalla sitä taivaallista valkeutta, johon kait monet pyrkivät juuri oravanpyörässä hikoillen.
Ehkä köyhän arki ei kuitenkaan ole yhtä huoletonta kuin taivaan lintujen. Mutta kyllä ajatuksella sopii leikitellä.
Lämminverisen juonikuviot on nopeasti kerrottu. Oleellisempaan onkin heittäytyä elämään Kotaloiden ja muiden elämää. Katsoa, miten ihminen laajenee aina sinne minne voi. Kotalat ovat kukin omalla tavallaan melkoisia verbaalikkoja.
Hauskaa on seurata Räsäsen luoman ikiteinin ruumiinkieltä ja puheesta paistavaa vastuun pakoilua, elämistä epätodessa.
Shown melkein varastaa Pentti Helinin Hamed. Tämä hyväsydäminen ja aina avulias maahanmuuttaja kertoo vastakohtansa kautta eniten kantaväestöstä.
Missä on kerjäläisen tarina?
Sillä, että Lämminveriset sijoittuu siltojen alle, on tiettävästi ollut yhtymäkohta viime kesänä Suomessa olleisiin romanikerjäläisiin. Itse näytelmässä tämä kerjäläis- ja maahanmuuttajateema jää kuitenkin päälle liimatuksi.
Keskiössä ovat Kotalat, mikä on tietysti ymmärrettävää, trilogian kehyksissä kun ollaan. Siten tässäkin tarinassa unohdetaan köyhimmistä köyhimpien, oikeudettomista oikeudettomimpien tarina. Mutta ehkä sekin tarina vielä kerrotaan.
Peltola ja TTT:n työryhmä on vuosien varrella hioutunut hienosti toimivaksi koneistoksi. Peltolan kynä synnyttää ajankohtaisiin kysymyksiin pureutuvia näytelmiä, joissa monimutkaisista ilmiöistä osataan puhua yksinkertaisesti ja iskevästi. Peltola on tässä, hyvässä mielessä, sukua politiikan tantereilla nyt porskuttavalle Soinille.
Hiukan Lämminveristen hurmaavuutta vie lievä saarnan tai opettamisen vivahde. Mutta toisaalta, köyhyyden kääntöpuolelta löytyy ahneus. Sen pois kitkemiseksi kaikki keinot ovat sallittuja.
Lämminveriset. Ohjaus ja käsikirjoitus Sirkku Peltola, koreografia Timo Saari, kapellimestari Eeva Kontu, lavastus Hannu Lindholm, rooleissa muun muassa Maria Aro, Tuire Salenius, Aimo Räsänen, Miia Selin, Pentti Helin ja Samuli Muje.
lehti 