Pintaa syvemmältä
Libyan tilanne on tätä kirjoittaessa sanalla sanoen epäselvä. Naapurimaiden Tunisian ja Egyptin esimerkin innoittamina ihmiset ovat lähteneet kaduille protestoimaan työttömyyttä ja poliittisten oikeuksien puutetta vastaan, aluksi Bengasin kaupungissa, sen jälkeen myös muualla maassa.
Muammar Gaddafin erikoisjoukot ovat tulittaneet mielenosoittajia.
Ulkoministeri Alexander Stubb sanoi Brysselissä keskiviikkona, että Libyaa uhkaa sisällissota. Saudiomisteinen Al Arabiya -kanava siteerasi Kuuban Fidel Castroa, joka kirjoitti kolumnissaan, että Yhdysvallat ja Nato valmistautuvat hyökkäämään Libyaan öljynsaannin turvaamiseksi.
Mitä Tunisian ja Egyptin kansannousuista on seurannut presidenttien syrjäyttämisen lisäksi?
Libya on tätä nykyä EU:n kolmanneksi suurin öljyntoimittaja, heti Venäjän ja Norjan jälkeen.
Libyan itäosissa Gaddafi näyttäisi jo menettäneen vallan ja sotilaat ovat siirtyneet mielenosoittajien puolelle. Gaddafin hallinnon viimeinen tukialue on pääkaupungissa Tripolissa maan länsiosassa.
Mitä Gaddafin syrjäyttämisen jälkeen tapahtuu, jää nähtäväksi. Maassa ei ole järjestäytynyttä oppositiota, jollei sellaiseksi lasketa maanpaossa toimivia järjestöjä, jotka perustivat Lontoossa vuonna 2006 ryhmittymän nimeltä Libyan opposition kansalliskokous (NCLO).
”Kuka tulee olemaan Gaddafin seuraaja, ei ole libyalaisten päällimmäisenä ajatuksena. 40 vuoden ajan he eivät ole voineet edes puhua toisilleen tällaisesta mahdollisuudesta”, toteaa Britanniassa vaikuttava libyalaisaktivisti Mohamed Abdul Malek Guardian-lehdessä.
26-vuotias tunisialainen katukauppias Mohamed Bouazizi ei varmasti voinut kuvitella, millaisen prosessin hän sysäisi liikkeelle, kun hän joulun alla sytytti itsensä tuleen Sidi Bouzidin kaupungin kuvernöörinviraston edessä. Epätoivoista tekoa edelsi kiista poliisin kanssa, joka takavarikoi hänen myyntikärryssään olleet hedelmät ja vihannekset, kun hänellä ei ollut rahaa maksaa lahjuksia.
Bouazizi kuoli palovammoihinsa tammikuun alussa, ja hautajaissaattueesta kehkeytyi paikallinen kansannousu, joka levisi nopeasti muualle Tunisiaan. Kymmenen päivää jatkuneiden mellakoiden jälkeen Tunisian presidentti Zine el-Abidine Ben Ali pakeni Saudi-Arabiaan.
Pian ihmiset kerääntyivät kaduille myös Egyptissä. Kairon Tahrir-aukion 18 päivää kestäneiden mielenosoitusten päätteeksi presidentti Hosni Mubarak luopui vallasta ja pakeni Sharm el-Sheikhiin.
Mutta mitä Tunisian ja Egyptin kansannousuista on toistaiseksi seurannut presidenttien syrjäyttämisen lisäksi?
Tunisiassa väliaikaisena presidenttinä toimiva parlamentin puhemies Fouad Mebazaa sai kansanedustajilta käytännössä diktaattorin valtuudet. Mielenosoittajat yrittivät estää kansanedustajien pääsyn parlamenttiin, mutta nämä livahtivat sisään istuntosaliin huolto-ovesta. Vanha parlamentti koostui lähes yksinomaan presidentti Ben Alin RCD-puolueen, Perustuslaillisen demokraattisen kokouksen, edustajista.
Istuva pääministeri Mohamed Ghannouchi muodosti uuden kansallisen yhtenäisyyden hallituksen, jossa keskeiset ministerinpaikat jaettiin aluksi entisille valtapuolueen miehille, jotka tosin erosivat puolueesta. Tunnettu bloggaaja Slim Amamou nimitettiin nuoriso- ja urheiluministeriksi.
Syrjäytetystä presidentti Ben Alista ja tämän perheenjäsenistä on tehty kansainvälinen pidätysmääräys. Sveitsi lupasi jäädyttää Ben Alin perheenjäsenten pankkitilit.
Aiemman perustuslain mukaan uudet vaalit olisi määrä pitää jo maaliskuussa, viimeistään 60 päivää väliaikaisen presidentin nimittämisen jälkeen. Monien mielestä tällaiset pikavaalit voivat parhaassakin tapauksessa johtaa vain kosmeettisiin muutoksiin.
Egyptissä ei ole vielä päästy puhumaan vaaleista. Hosni Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen valta on nyt tiukasti armeijalla, joka on pitkälti määrännyt maan asioista Gamal Abdel Nasserin vuoden 1952 vallankaappauksesta lähtien.
Mielenosoitukset Kairon Tahrir-aukiolla ovat keskeytyneet, mutta työläiset ja julkisen hallinnon työntekijät lakkoilevat edelleen eri puolilla maata.
Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen asevoimien korkein neuvosto lakkautti perustuslain, hajotti parlamentin ja lupasi ryhtyä laatimaan uutta perustuslakia.
Egyptissä mielenosoittajat eivät missään vaiheessa vaatineet hallinnon alasajoa, vaan ennen muuta Mubarakin luopumista vallasta. Tämä sopi hyvin armeijan kenraaleille. Armeijassa vastustettiin Mubarakin suunnitelmia nimetä seuraajakseen poikansa Gamal Mubarak, jolla ei ole sotilastaustaa.
”Kyseessä ei ollut vallankumous, vaan sotilasvallankaappaus, jossa mielenosoituksia käytettiin tekosyynä Mubarakin syrjäyttämiseen, jotta sotilashallinto voisi pysyä vallassa”, toteaa yhdysvaltalaisen Stratfor-tutkimuskeskuksen johtaja George Friedman.
Yhdysvaltalaisen vasemmistolaisen journalistin Webster Tarpleyn mukaan Mubarak ajettiin vallasta nimenomaan Yhdysvaltojen käskystä, koska tämä vastusti Yhdysvaltojen sotasuunnitelmia Irania vastaan. Tarpleyn mukaan Barack Obaman hallinto on pyrkinyt kokoamaan Egyptin ja Saudi-Arabian ympärille myötämielisten arabimaiden liittoumaa taistelemaan yhdessä Israelin kanssa ydinasevallaksi pyrkivää Irania vastaan.
Mubarak kuitenkin vastusti kiivaasti Yhdysvaltojen sotilastukikohtien perustamista Egyptiin ja allekirjoitti Obaman hallinnon kiusaksi viime syksynä sopimuksen suorien lentojen aloittamisesta Kairon ja Teheranin välillä.
Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen Yhdysvallat on luvannut tukea Egyptin siirtymistä demokratiaan muun muassa rahoittamalla poliittisia puolueita.
”Tällaisen avun tarkoituksena on manipuloida Egyptin sisäisiä asioita”, arvioi tutkija Mahdi Darius Nazemroaya kanadalaisesta Globalisaatiotutkimuksen keskuksesta.
”Mitenkähän suhtauduttaisiin siihen, jos esimerkiksi Venäjä, Kiina tai Iran ryhtyisi rahoittamaan uusien puolueiden perustamista Yhdysvalloissa?”
uutiskirje 
