Viimeinen sana
Useammassakin puoluetoimistoissa on näinä päivinä laskeskeltu kynät sauhuten, mitä kannatusgalluppien numerot merkitsevät itse kullekin puolueelle edustajapaikoiksi muutettuina eri vaalipiireissä.
Tietenkin vasta pääsiäisviikolla lasketaan lopullisesti tappiot, mutta perussuomalaisten kannatus on nyt kohonnut Hangosta Utsjoelle sellaiselle tasolle, että paikkoja heille ropisee, tapahtuu tulevina viikkoina sitten mitä tahansa – ja muilta ne paikat tietenkin ovat pois.
Varsinkin viime vaalien viimeiset paikat eri vaalipiireissä ovat saaneet puolueet väistämättä totisen paikan eteen. Perussuomalaisten kannatus on vankkaa – vaikka ei välttämättä ihan vakaata. Muiden puolueiden ei kuitenkaan kannata tuudittautua siihen, että perussuomalaiset kompastuisivat esimerkiksi tunnettujen nimien loppumiseen. Jos julkkiksia ei ole, niin sitten kannatuksen saavat ehkä eniten äänessä olleet kylänmiehet ja -naiset.
Vaikenemalla tämä suomalainen ”kansannousu” ei katoa.
Silloin kun halutaan asettua voittajien puolelle, niin ääniä ropisee esimerkiksi niille tyystin tuntemattomille, jotka nimensä ansiosta ovat päässeet ehdokaslistojen kärkeen.
Tästä löytyy historiasta esimerkkejä. Kun vuoden 1983 protestivaaleissa SMP vyörytti eduskuntaan kymmenen uutta kansanedustajaa, niin Uudeltamaalta Arkadian mäelle nousi täydestä tuntemattomuudesta ehdokaslistalla aakkosjärjestyksessä ensimmäisenä ollut Riitta-Liisa Arranz. Hänellä ei ollut kummempia poliittisia meriittejä ennen valintaansa eikä sen jälkeenkään.
Oma mielenkiintonsa on nyt silläkin, keitä puheenjohtaja Timo Soini vetää perässään eduskuntaan. Kannatustiedustelut lupaavat perussuomalaisille Uudeltamaalta seitsemää paikkaa. Soinin itsensä arvellaan keräävän jopa enemmän ääniä kuin viime vaalien ylivoimainen valtakunnallinen ääniharava Sauli Niinistö 60 563 äänellään.
Olen kahlannut läpi Perussuomalaisten eduskuntavaaliohjelman, enkä tullut – tässä yhteydessä hieman kulunutta sanontaa käyttääkseni – hullua hurskaammaksi. Toiveiden tynnyri oli tupattu niin täyteen tavaraa, että roippeet pursuavat laitojen yli. Ohjelmassa on paljon sellaisiakin vaatimuksia, joita on helppo kannattaa. Muun muassa sosiaalipolitiikkaan liittyvistä tavoitteista monet löytyvät vasemmistopuolueiden ohjelmista vuosien varrella.
Ohjelma on toisaalta myös täynnä ristiriitaisuuksia, epämääräisiä väittämiä ja sanahelinää. Siitä löytyisi myös enemmänkin nälvittävää, kuin mitä on jo ollut julkisuudessa. Kovin paljon ruutia ei kuitenkaan ohjelmaan kannata tuhlata. Tällä ohjelmalla ei vaaleja voiteta, eikä sen vastustamisellakaan.
Pari lausetta otan siitä kuitenkin malliksi eli populismin puolustuksen, johon tiivistynee koko perussuomalaisten politiikka: ”Populismissa kansalainen pystyy paikantamaan politiikan eri tasolla valtaa käyttävät tahot ja näin saattamaan äänestäjinä poliittiset päättäjät vastuuseen. Populismin perusajatus on, että kansalaisen tulee voida joko palkita tai rangaista päättäjiä suosiolla tai epäsuosiolla.”
Kovin moni on yhä sitä mieltä, että perussuomalaisten esiinmarssi on vain pahaa unta tai lasten harmitonta leikkiä. Heille Timo Soini on eräänlainen sketsihahmo. Soini on monen mielestä kuin politiikan Munamies, hauska ja harmiton.
Näinhän ei oikeasti ole. Perussuomalaiset ovat todella tosissaan ja myös hädissään. Heidän esiinmarssinsa ei tosin ole vain Soinin joukkueen hyvyyttä, vaan siitä ”ansio” kuuluu muille poliittisille voimille. Kun aletaan hakea vastausta kysymykseen, miksi tähän on tultu, niin ensimmäiseksi on syytä kaivaa piirongin laatikosta peili ja vilkaista, kukas se sieltä virnistelee.
Vaikenemalla tämä suomalainen ”kansannousu” ei katoa.
Suomalaisen peruskonservatiivin lempilause on, ”että asiasta en mitään tiedä, mutta hanttiin panen ihan periaatteesta”. Moni onkin yksinään jupissut torppansa nurkassa, mutta nyt hänellä on kaveri – tai kavereita. Yhteisen asian ympärille on syntynyt uusi rintama, johon väkeä lappaa monelta eri suunnalta.
uutiskirje 