Viimeinen sana
Hallituksia muodostettaessa näyttää esiintyvän monenlaista kiihkoa. Joidenkin poliittisten liikkeiden liepeillä on muun muassa erityistä kiihkoa päästä syrjään kaikesta päätösten teosta sinne peräkamarin takapenkille, tai niin kuin eräs vasemmistoajattelija joskus 1970-luvulla asian ilmaisi ”umpikujan peräseinälle”.
Jotkut ovatkin erityisen oppositiokiihkon vallassa. Peräkamarin nurkkaan olisi päästävä keinolla millä hyvänsä. Hämmästyttävintä on, että tämä tauti iskee joissakin puolueissa juuri silloin, kun niille avautuu mahdollisuuksia muuttaa omia tavoitteitaan käytännön teoiksi.
Oppositiokiihko kuitenkin sumentaa silmät ja sulkee korvat. Jotkut ehkä haluavat tosissaan päästä puudeliksi Timo Soinin syliin tai kurkkimaan hänen leveän selkänsä takaa, josko ahtaalle polulle ilmaantuisi joskus turvallinen ohituspaikka.
Oppositiokiihkoilijoille musta Audi ja etenkin sen takapenkki on häpeän ja petturuuden symboli kuin entisajan jalkapuu kirkon portailla.
Taudinkuvaan näyttää kuuluvan myös se, että yhdessä yössä hyvistä tulee vain omaa etuaan ajavia pahoja, joihin ei luoteta. Oppositiokiihkoilijoille musta Audi ja etenkin sen takapenkki on häpeän ja petturuuden symboli kuin entisajan jalkapuu kirkon portailla. Jalkapuuhun joutuneita saa herjata ja parjata, jopa sylkeä silmille – siis kuvainnollisesti.
Oppositioon voidaan tietysti myös joutua, jos muiden puolueiden kanssa ei riittävää yhteisymmärrystä synny. Niin toimii demokratia. Vain yksinkertaisen enemmistön saanut puolue voi toteuttaa kaikki kynnysasiansa. Taivaiden vallat meitä sellaisesta tilanteesta varjelkoon!
Itse olen ymmärtänyt, että jokaisen poliittisen liikkeen tai puolueen ykköstavoite on saada valtaa, jota se sitten voi käyttää edustamiensa ihmisten hyväksi. Ehkä olen käsittänyt jotakin väärin.
En ole ajatellut, että poliitikon tärkein tehtävä olisi puhua mahdollisimman paljon ja kovaa, nälviä ja pottuilla. Toki niinkin minun puolestani saa vapaasti vapaassa maassa tehdä, mutta tuollaisille poliitikoille en korvaani lotkauta, mitä se sitten tarkoittaakaan.
Oppositiossakin voidaan toki vaikuttaa asioihin, mutta sekään ei tapahdu vain kaikkea vastustamalla. Hallituspuoluekin tarvitsee kannattajiensa täyden tuen. Mitä voimakkaampi tuki on, sitä vahvempi on puolue – myös hallitusneuvotteluissa.
Oppositiopolitiikan ihanuutta on Vasemmistoliittokin saanut kokea kahdeksan pitkää vuotta. Puolue ei tuona aikana ole ainakaan lihonut, jos ei romahtanutkaan. Kannatus on kuitenkin tasaisesti laskenut. Vuoden 2003 vaaleissa Lipposen kakkoshallituksen jälkeen Vasemmistoliitto sai äänistä 9,9 prosenttia, neljä vuotta sitten 8,8 prosenttia ja nyt keväällä toisen oppositiokauden jälkeen 8,1 prosenttia.
Vasemmistoliitto oli mukana rankkoja ratkaisuja laman jälkeen tehneessä Lipposen ykköshallituksessa. Kun puolue lähti 1995 tuohon hallitukseen, sen kannatus oli 11,2 prosenttia. Neljän vuoden hallituksessa olon jälkeen kannatus väheni vain hieman ja oli 1999 vaaleissa 10,9 prosenttia. Kannattajat ymmärsivät vaikeat olot.
Tuskin luvuista kannattaa suuria johtopäätöksiä vetää, mutta sen kuitenkin näkee, että kannatuksen muutokset eivät suoraan riipu hallitusvastuusta tai oppositiossa olosta. Voihan tietysti olla, että vaikutukset tulevat viiveellä, kun ennen muuta poliittiset vastustajat yrittävät jälkikäteen käyttää tilanteita ja omaan aikaansa sidottuja päätöksiä omaksi hyväkseen.
lehti 