– Kehitys ja köyhyyden vähentäminen ovat entistä selvemmin vastakkaisia tavoitteita, Teppo Eskelinen väittää.
– Melkein mistä tahansa kehitysmaasta kuulemme samanlaista uutisointia: vienti vetää ja talous kasvaa, mutta köyhimmät eivät ole toistaiseksi hyötyneet kasvun hedelmistä. Tämä pitäisi ymmärtää sääntönä, ei kummallisena sarjana poikkeuksia.
Eskelinen on pohtinut kehityksen ongelmia niin tutkijana, journalistina kuin poliittisena ja kansalaisaktivistina. Hänen väitöskirjansa käsitteli kehityksen ja oikeudenmukaisuuden suhdetta. Viime tiistaina julkistetussa Kehityksen loppu -pamfletissaan hän setvii kantaaottavammin modernisaation ja kehityksen ristiriitaisia vaikutuksia globaalissa Etelässä.
Moderni köyhyys on eri näköistä ja raastavampaa kuin perinteinen köyhyys.
Kehityksen käsite on Eskelisen mukaan yhteiskunnasta puhuttaessa jo alkujaan ongelmallinen, koska se on lainattu biologiasta, jossa puhutaan esimerkiksi kasvin kehityksestä. Se pitää sisällään ajatuksen, että yhteiskunta kehittyy etukäteen tiedettyä polkua pitkin, ilman sisäisiä ristiriitoja ja vaihtoehtoja.
Kehittyneen yhteiskunnan mallina on pidetty vauraita länsimaita, joiden kaltaisiksi kehitysmaiden on uskottu ajan mittaan väistämättä muuttuvan, samojen välivaiheiden kautta kuin länsimaat itse aikoinaan.
Pääomat virtaavat
Pohjoiseen
Kehitys on merkinnyt sekä markkinoiden että valtiollisten instuutioiden roolin vahvistamista ja vanhojen sosiaalisten organisaatioiden katoamista. ”Kehityksen kulta-aika” ajoittuu Eskelisen mukaan kuta kuinkin yksiin Bretton Woods -järjestelmän (1944–1971) kanssa, jolla kansainvälistä taloutta ohjattiin suunnitelmallisesti ja valtiokeskeisesti.
– Kehityksen kulta-aika ei ole pelkästään sarkastinen käsite, vaan tietyissä toisen maailmansodan jälkeisissä oloissa kehityksen mallilla pystyttiin edistämään tasaisemmin jakautuvaa kasvua, Eskelinen myöntää.
1970–1980-lukujen mittaan kehityksen lupaus kuitenkin menetti uskottavuutensa. Luonnonvarojen rajat tulivat vastaan. Eskelisen mukaan ”kehittynyt maailma” on suunniteltu noin 1–1,5 miljardille ihmiselle, ja enimmillään sen piiriin voisi päästä 2–2,5 miljardia maailman nykyään jo 7 miljardista ihmistä.
Toisena syynä lupauksen murenemiselle oli globaalin talousjärjestelmän muutos. Reaalitaloutta korostava keynesiläinen strategia, jossa valtioilla oli vahva rooli, oli supistanut varsinkin finanssisektorin voittoja. Ratkaisuna oli pääomien vapaa liikkuvuus, joka puolestaan johti valtavaan pääomapakoon köyhistä maista.
Edelleen laillisesti ja laittomasti köyhistä maista pois liikkuvat pääomavirrat ovat aivan toista kokoluokkaa kuin vaikkapa toiseen suuntaan virtaava kehitysapu.
Kehitykseen kuuluu
myös köyhyys
Vaikka Eskelinen väittää kehitysajattelun tulleen tiensä päähän, kehityksestä paasataan edelleen kaikkialla. Eskelinen mukaan käsite on menettänyt alkuperäisen sisältönsä ja lupauksensa. Sillä saatetaan tarkoittaa mitä hyvänsä myönteistä yhteiskunnallista muutosta, usein myös pelkästään tuotannon ja talouden kasvua.
Modernisaatioon kuuluu olennaisena osana köyhyys, Eskelinen painottaa. Tyypillisin modernin aikakauden rakennus ei ole lasinen pilvenpiirtäjä, vaan ”epämääräisestä materiaalista kyhätty slummihökkeli, jossa ei ole juoksevaa vettä tai viemäröintiä”.
– Moderni köyhyys on eri näköistä ja raastavampaa kuin perinteinen köyhyys. Slummit, hikipajat ja roskien keräily kaatopaikoilla ovat kehityksen, eivät kehittymättömyyden ilmiöitä. Tuotannon kasvaessa köyhille jää fyysistä elintilaa entistä vähemmän.
Tilastot kertovat köyhyyden vähentyneen monissa etelän maissa ihmisten ostovoimalla mitattuna. Eskelinen muistuttaa, että samaan aikaan rahatalouden ala on kasvanut, jolloin entistä useammista perushyödykkeistä joutuu maksamaan.
– Yksikään ihminen, joka on täysin riippuvainen rahataloudesta, ei pärjää juuri ja juuri köyhyysrajan yli olevalla summalla.
Eskelinen viitoittaa pamfletissaan myös vaihtoehtoja nykymenolle. Kun nyt vaaditaan yksittäisiltä mailta sopeutumista vallitsevaan globaaliin talouteen, tarkasteluun pitäisi sen sijasta ottaa globaali talousjärjestelmä itsessään. Kehityksen sijaan Eskelinen painottaisi oikeudenmukaisuutta sekä ihmisten vaikutusmahdollisuuksia.
”Ainoa todella uskottava keino köyhyyden vähenemiseen on, että köyhät ihmiset kykenevät itse organisoitumaan ja vaatimaan poliittisia parannuksia asemaansa sellaisen poliittisen järjestelmän vallitessa, jossa heidän äänensä aidosti kuulu”, pamfletisti linjaa.
Teppo Eskelinen: Kehityksen loppu. Into Kustannus 2011, 155 sivua.
uutiskirje 
