Pikku Pietarin piha on mitä mainioin näytelmä kesäteatterissa esitettäväksi. Aapelin tekstin monisäikeisyys takaa omituisen olleen ja olevan maailman symbioosin, johon ei monikaan kykene. Metropolia-teatteri lisää tuttuun keitokseen omana mausteenaan tanssivat ja laulavat ötökät, ideana se ei ole lainkaan hullumpi.
Pikku Pietarin piha on surullinen, mutta kuitenkin positiivisesti sävyttynyt tarina äitinsä vastikään menettäneestä Pietarista. Kotipihassa on kuitenkin turvallista leikkiä ja toisinaan Pietari kiipeää katolle juttelemaan Jumalan kanssa. Vähitellen elämä antaa periksi ja Karoliina tulee täyttämään äidin paikkaa. Helpoksi ei Pietarin elämä käänny, mutta hän vahvistuu vähän kerrassaan.
Musiikista rytmiä
Pikku Pietarin pihaa päätyy kannattelemaan Jumala
Musiikki rytmittää ja parhaimmillaan ryhmittääkin näytelmää. Musikaalisten lisäosien myötä Pikku Pietarin pihasta kuitenkin muodostuu kesäteatterimaraton, joka soveltuu varmasti kesälomapäivän lopetukseksi, työpäivän jälkeen se saattaa osoittautua turhan raskaaksi.
Ensi-illassa näytelmä venyi kaksi ja puolituntiseksi, todennäköisesti ja toivottavasti esityskerrat kuitenkin tiivistävät Pikku Pietarin pihaa. Yleisön mukaan ottaminen saa toki lapset jaksamaan paremmin, mutta samalla venyttää vain entisestään esitysaikaa.
Seppo-Ilmari Siitosen ja Mimosa Lindahlin ohjaus on nykivää, parhaissa paikoissaan näytelmä kulkee oikein mallikkaasti, tasaisesti ja jännitteet tuntuvat syntyvän kuin itsestään. Parhaimmillaan näytelmä on hieman puoliajan jälkeen, loppua kohden hajaannus kuitenkin lisääntyy kiihtyvästi. Muutaman kohtauksen karsiminen olisi jäntevöittänyt lopputulosta kovasti.
Orkesteri musiikkeineen kuitenkin lunastaa ehdottomasti paikkansa, kesäillassa ja -teatterissa on hienoa päästä kuulemaan selkeästi ammattitaitoista musisointia. Kieli- ja puhallinsoitinten luoma harmonia rauhoittaa koko näytelmää monessa kohtaa, joskin luo myös vauhtia.
Lasten piha
Pikku Pietarin pihan huutelukohtaukset ovat sitä perinteisintä kesäteatteria, mutta pihan lapset Pietari (Juha Tirkkonen), Henry (Lauri Saastamoinen), Liisi (Varpu Kohvakka), Kaisa (Heini Ikonen ) ja Hati (Jesper Anastasiadis) löytävät välillä aivan toisenlaisen vaihteen silmään. Etenkin Varpu Kohvakka tavoittaa ele- ja puhekieleensä sellaisen rytmillisyyden, joka heilauttaa rimaa vahvasti ylöspäin.
Vahvaääninen Heini Ikonen onnistuu monin paikoin kuromaan näytelmän irrallisuuden takaisin kasaan.
Vaikutuksen tekee myös Vennua näyttelevän Juha Kyyrön kehonkieli, jossa yhdistyy osa-aika maskuliinisuus pikkupoikamaisuuden kautta tyttömäiseen häveliäisyyteen.
Lopulta Pikku Pietarin pihaa päätyy kannattelemaan Jumala (Arto-Oskar Reunanen). Reunanen tarjoaa kohtauksiin ryhtiä äänellisesti, mutta myös läsnäolollisesti.
Ulkoisista puitteista määräävin on Emilia Hakkaraisen puvustus. Ajankuva syntyy pääosin juuri puvustuksen kautta, vaikka sinänsä Metropolia-teatterin Pikku Pietarin piha ei ole tiiviisti aikaan sidottu näytelmä.
Metropolia-teatteri. Aapeli: Pikku Pietarin piha. Ohjaus: Seppo-Ilmari Siitonen, Mimosa Lindahl. Koreografia: Mimosa Lindahl. Kapellimestari: Toivo Rolser, Lauri Kotila. Sävellys ja sovitus: Kai Olander. Puvut: Emilia Hakkarainen. Rooleissa: Jesper Anastasiadis, Hannu Elomaa, Helmi Heinonen, Heini Ikonen, Susanna Karvinen, Ari-Pekka Kauppinen, Sofia Kirchakova, Varpu Kohvakka, Lauri Kotila, Sami Kujala, Juha Kyyrö, Mimosa Lindahl, Mervi Lähteenmäki, Sari Lähteinen, Lauri Metsola, Miika Myyryläinen, Hanna Niemi, Jouni Nurminen, Arto Reunanen, Toivo Rolser, Lauri Saastamoinen, Michael Sagulin, Juha Tirkkonen.
uutiskirje 
