Viimeinen sana
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, sanotaan. Ehkäpä sillä viitataan ennen kaikkea tekemättömiin töihin. Tässä yhteydessä se voisi kuulua: minkä taakseen jättää, se ei ole ikuisesti menetettyä.
Monta kertaa vuosien varrella olen ihmetellyt ja harmitellut, että miksi piti aikanaan niin rakas harrastus tyystin jättää. Ja kerta toisensa jälkeen olen ajatellut, että nyt on vierinyt jo niin monta vuotta soittamatta, että enää ei maksa vaivaa aloittaa. Että nyt olen jo liian vanha.
Ja muutamaa vuotta myöhemmin taas, että nyt ainakin olen liian vanha aloittaakseni uudestaan. Soitinkaan ei varmasti ole enää kunnossa. Mukanani sitä olen silti kaikki nämä vuodet uskollisesti kuljettanut. Vaalinut sitä. Suojellut pienten lasten sormilta. Silmilläni silitellyt laatikon päältä.
Sormet eivät unohda kerran oppimaansa.
Mutta soittanut en ole. Kun kerran lopetin, niin en soita. Tehty mikä tehty.
Sitten tulee kesäkuu 2011. Tapahtuu suuri käänne.
Jo joitakin vuosia sitten olin kuullut, että kesäisillä puhallinleireillä monet vanhat pillipiiparit käyvät päivittämässä ruostuneet taitonsa. Asia jäi kytemään mieleeni, ja tänä kesänä se purskahti sieltä ilmoille. Hetken mielijohteesta googlasin STM:n puhallinleirin. Aikaa tämän kesän leirille ilmoittautumiseen oli jäljellä vielä pari päivää. Nyt ei ehtinyt empiä: 30 vuotta soittotaukoa saa riittää!
Ilmoittautumisen jälkeen kaivoin klarinettilaatikon ja kokosin pillin. Vanha melko ehjä puukielikin löytyi. Ja toimihan se pilli vielä. Seuraavaksi pyrhälsin kirjastoon lainaamaa nuotteja. Tuli kiire saada ennen leiriä sen verran soittokokemusta, että ”naama” kestää puhaltamista. Aikaa oli vähän kolmatta viikkoa leirin alkuun.
Nyt leiri on takana päin. Ensimmäinen opetus on se, että kerran hylättyyn voi palata vuosikymmentenkin jälkeen. Ja kannattaa palata. Nuorena tehtyyn väärään ratkaisuun ei tarvitse hirttäytyä loppuiäkseen. Hämäläisellä mielenlaadulla tämän viisauden oivaltaminen kestää. Muualla maassa ymmärretään ehkä nopeammin.
Toinen leirin opetus on se, että soittaminen jos mikä on täysin kaikista ikärajoista vapaata puuhaa. Itse soitin leirillä orkesterissa, jossa vierelläni oli 8-vuotias poika. Ja hyvin meni molemmilla.
Toisessa orkesterissa, jossa oli aivan alkeista soittamisen ja nuottien lukemisen aloittavia, oli nuorimmalla puhaltajalla ikää vain neljä vuotta. Vanhimmassa päässä odoteltiin jo 60-vuotisjuhlia.
Kaikenikäisten yhteinen leiri ja yhteiset orkesteriharjoitukset tuovat menoon mukavaa rentoutta. Tavoitteita toki on: leirin päätöskonsertissa viikon ajan hiotut kappaleet pitäisi sujua kompastuksitta. Mutta viimeiseen asti hiottua päätösesitystä tärkeämpää on kaikki se, mitä tapahtuu runsaan viikon aikana. Eli yhteissoittoa monenlaisissa kokoonpanoissa, oppilasmatineoita, yksityistunteja, vapaamuotoisempaa musisointia iltasella ja paljon muuta.
Mitäkö jäi käteen? Ainakin se – kannustukseksi kaikille muillekin soittoharrastuksensa aikoja sitten hylänneelle – että sormet eivät unohda. Kuvittelin, että aika pyyhkii pois kaiken tai ainakin suurimman osan nuorena opitusta. Mutta ei. Ennen kuin tietoisesti olin ehtinyt edes miettiä, että mitenkäs tämäkin ylennys otettiin, pikkulilli oli jo hakeutunut oikealle paikalle. Ihminen muistaa niin monella tavalla!
Kolmas asia: pilliä ei nyt voi sujauttaa sängyn alle pölyttymään. Lehti on käännetty. Kun soitetaan yhdeksän päivää suurin piirtein aamusta iltaan, taidot kohenevat silmissä. Pitkänkin tauon voi kuroa lähes tulkoon umpeen. Siispä mars kolkuttelemaan vanhojen soittoporukoiden ovia.
Työväen Musiikkiliiton jo perinteinen leiri pidetään Tampereen Teiskossa, Murikka-opiston tiloissa. Jos musisoinnilta aikaa jää – aika vähän jää – voi pulahtaa Näsijärveen. Tällaisia musiikkileirejä on Suomen kesässä, vesistöjen rannoilla monia. Enpä voi muuta sanoa kuin suositella lämpimästi kaikille!
uutiskirje 
