Ei ottanut Pirkko Saisio viime syksynä onkeensa tyylikonsultin ojennuksesta. Tämän, joka paheksui poika- ja tyttöparien ”pyörähtelyä keskenään tanssilattialla” Linnan juhlissa.
Sen sijaan, että olisi vetäytynyt nöyränä seinäruusuksi, Saisio tuo kokonaisen homolauman pyörähtelemään maamme päänäyttämölle Kansallisteatteriin.
”Homoja homoja homoja”, paheksuu myös näytelmässä kansanedustaja Hellevi Teräs (hurmaava Rea Mauranen).
Homokliseet vyörytetään näyttämölle riemulla ja rakkaudella.
Niitä, mutta paljon muutakin. Kokonainen kieltämisen ja piiloutumisen karuselli pyörii vimmaisesti, kun HOMO! pääsee vauhtiin.
Ensimmäisenä tullaan tietenkin kaapista, varovasti ja sukkahousuissa. Seuraavan kolmetuntisen aikana muutkin homokliseet vyörytetään näyttämölle, riemulla ja rakkaudella.
Kansanedustaja, fundamentalistikristitty Hellevi Teräs rakastaa homoja, muttei heidän tekojaan.
Aviomiehensä Veijo Teräs (Juha Muje) on tarinan näkökulmahenkilö ja tytär Rebekka (Anna Paavilainen) törmäyskurssilla äitinsä kanssa.
Perheen pasmat sekoittaa kadulta löytynyt Moritz (Johannes Holopainen), joka näyttää Michelangelon Davidilta. Moritz kerää öisin aineistoa homoista ja heidän pariutumisriiteistään Hellevin poliittisiin tarkoituksiin.
Omatunto (Kristiina Halttu) ei jätä Helleviä rauhaan.
Tämä on lähtökohta, josta syöksähdetään liikkeelle.
Hahmoja ja tarinoita singahtelee kaikkialta ja kaikkialle.
On isoja miehiä pieninä joutsenina, seksuaalista väkivaltaa ja karannut omatunto. On nahkahomoja, Setan kuivakkaat tyypit ja pienoisooppera.
On Stalin, Hitler ja Shakespeare. On muslimeja ja jääkiekkoilijoita ja Mikkelin piispa. Sekin selviää, miksi Applen logo on haukattu omena.
Katsomossa tulee kuuma. Posket palavat ja kainalot kostuvat. Niin vastaanpanemattomasti Kansallisteatterin kaarti tempaa mukaansa. Välillä villisti ja riemukkaasti, välillä koskettavasti.
Muje ja Mauranen näyttävät teräksiset taitonsa. Katariina Kaitueen koikkelehtiva satusetä Andersen on hykerryttävä.
Vielä teatterikorkeakoulussa opiskeleva Johannes Holopainen osoittaa olevansa valmista kamaa suurille näyttämöille. Moritzin kohtaamiset Atikin (Olavi Uusivirta) kanssa ovat sähköisiä.
Nuoren (upeasti laulava Riku Nieminen) ja vanhan Veijon (Muje) duetto taitaa saada raikuvimmat väliaplodit. Tai ehkä se on joku muu laulu, vaikea muistaa, niin runsaasti aplodeja ensi-illassa jaetaan.
Paitsi aiheensa ja nimensä puolesta, myös muodollaan HOMO! provosoi ja luo uutta. Kaikkia musiikkiteatterin lajeja häpeilemättä sekoittava musikaali hengästyttää runsaudellaan.
Välillä ollaan kuin berliiniläisessä kabareessa, sitten Broadwaylla. Ensin julistetaan päin yleisön kasvoja kuin Lapualaisoopperassa ja kohta herkistellään kuin Romeossa ja Juliassa.
Kun vaaleanpunaiseen univormuun sonnustautunut Hitler (hillitön Olavi Uusivirta) tanssii ”Pienessä kansainvälisessä homo-oopperassa” on vaikea pysytellä penkillä.
”Minä olen apostoli Paavali, minä järjestelin Herran käskystä tämän sekavan ja tunnepitoisen materiaalin kristinuskoksi”, jylisee Timo Tuomisen Paavali.
Huh-huh.
Pitkähän esitys on, ensi-ilta venyi reippaasti yli kolmen tunnin, ja olisi hyvin kestänyt karsimista. Ensimmäisen puoliajan hurja intensiteetti laskee hieman väliajan jälkeen.
Siinä onkin esityksen melkeinpä ainoa heikkous.
Kuin huomaamattaan musiikkinumeroiden ja Teräksen perheen tarinan lomassa esitys käy läpi suomalaista homohistoriaa.
Ajasta, jolloin homoseksuaalisuus oli rikos, kertovat kovan näköiset, mutta sisältä pehmeät Tom of Finland -hahmot. Pisuaarin ritarikunta kokoontuu pusikossa ja tuuli kuiskii puissa.
Riipaisevin ritari on Risto. Hän olisi halunnut huolenpitoa ja kädestä pitämistä, mutta ei voinut osoittaa rakkautta kuin salaa, öisin. Niin Risto meni kaulakiikkuun ja niin ”yksinäisten ritarikunta haudataan, unohdetaan”.
Ja oi miten laulaakaan tämä ritarikunta! Kansallisteatteri harppaa kerralla komeasti uuteen lajiin.
Monen monta roolia huhkivat Antti Luusuaniemi, Markku Maalismaa, Seppo Pääkkönen, Timo Tuominen, Riku Nieminen ja Olavi Uusivirta muodostavat yhdessä keskushenkilöiden kanssa kuoron, joka svengaa kuin hirvi.
Esiin on nostettava myös äänisuunnittelijat Ville Leppilahti ja Jussi Matikainen, jotka ulottavat tonttinsa paljon suunnittelua laajemmalle.
He laulavat, soittavat, jammaavat ja eläytyvät lavan laidalla kuin viimeistä päivää.
”Se mitä ei voi sanoa, siitä on vaiettava”. Näin kuuluu Wittgensteinin kuuluisa lausahdus.
HOMO!:n käsiohjelmassa Pirkko Saisio muistuttaa väitteen alkuosasta:
”Se, mikä on sanottava, on sanottava kirkkaasti”.
Sen Saisio tekee. Teksti on terävää ja hauskaa, ja monitasoisuudestaan huolimatta kristallinkirkasta.
Loppukohtauksessa ryhmä riisuu roolivaatteensa ja peruukkinsa ja kysyy:
Oisko täällä se maa, missä voi rakastaa, rakastaa sitä, jota rakastaa huvittaa?
Yleisö on myyty ja aseeton ja rakastaa. Osoitamme seisten suosiota. Permanto tömisee, kyyneliä pyyhitään.
Ainakin yhtenä iltana se maa on Kansallisteatterissa.
Pirkko Saisio ja Jussi Tuurna: HOMO! Suomen Kansallisteatterissa. Ohjaus: Pirkko Saisio. Sävellys ja orkesterin johto: Jussi Tuurna. Lavastus: Kati Lukka. Puvut: Tarja Simonen. Koreografia: Jouni Prittinen. Rooleissa mm. Juha Muje, Rea Mauranen, Johannes Holopainen (TeaK), Anna Paavilainen, Kristiina Halttu, Katariina Kaitue, Olavi Uusivirta (TeaK).
lehti 