Keskiviikkona ensi-iltansa saaneessa Kaksi maailmaa -näytelmässä ollaan samalla tavalla kiinni ajassa kuin syyskauden avanneessa Meidän pojassa. Ja samalla tavalla taustalla on todellisuus, tapahtuvaksi tiedetty. Nyt Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä kysytään miten paljon pahaa hyvää tarkoittaen voidaankaan tehdä.
Olemme vasta saaneet lukea uskonlahkoista eronneiden puistattavia kertomuksia ilmapiiristä näissä yhteisöissä. Kahlitsevia, suvaitsemattomia, äärimmäisyyttä korostavia, vain yhden totuuden tunnustavia. Tällaisen ilmapiirin yhteisöistä niissä kerrotaan, myös henkisestä väkivallasta.
Tanskassa tehdyn elokuvan kautta tosielämään pohjautuva Kaksi maailmaa on tarina juuri tällaisesta rakkauden takia eroon taistelevasta tytöstä.
Miten paljon pahaa hyvää tarkoittaen voidaankaan tehdä.
Tyttö käy kamppailun kahden maailman ja kahden rakkauden välillä. Vastakkain ovat yhden totuuden ja rakkauden nimeen vannova suljettu yhteisö ja tytön muussa maailmassa kokema rakkaus. Tyttö rakastaa molempia ja joutuu tekemään ratkaisun.
Näytelmän tekijät korostavat, että heillä ei ole tarkoitus osoitella, mutta kyllä näytelmä sitä tekee paljastaessaan julmuuden, jolla uskon varjolla erilaisuuteen suhtaudutaan.
”Herra on totuus” käy yhteisössä selitykseksi kaikkeen. Se saa isän hylkäämään tyttärensä, sisaren sisarensa. Se johtaa onnettomuuteen joutuneen kuolemaan, koska yhteisön säännöt kieltävät verensiirron (vastoin henkilön tahtoa, ymmärtääkseni).
Julmuuden ja ulkopuolisen mielestä myös itsekkyyden vastapainona näytelmä tuo esille onnen maailman, jossa uskon yhteisön jäsenet elävät. He ovat todella uskossaan autuaita. Kirkkain silmien hymyillen he voivat puhua vain uskovan osaksi tulevasta Taivaasta ja ulkopuolisen kohtaloksi koituvasta maailmanlopusta.
Yhteisön jäsenten tarkoitus ei todellakaan ole paha, mutta miten pahaa se hyvää tarkoittaen voikaan saada aikaan.
Tunnetasolla näin vahvasti toimiva näytelmä on ohjaajalle vaativa. Milko Lehto on näyttelijäohjauksessaan lähtenyt rohkeisiin korostuksiin, jotka kiitos erinomaisten näyttelijöiden ovat myös onnistuneita. Aihe tulvii äärimmäisyyksiä, siksi äärimmäisyydet ovat myös esittämisessä paikallaan.
Ohjaukseen on löydetty myös onnistuneita näyttämöllisiä ratkaisuja nimenomaan tarinan tunnemaailman esille tuomisessa. Ihmisen kuristavassa otteessaan pitävä yhteisöllisyys on kouriintuntuvaa ja läsnä juuri niin totaalisesti kuin sen voi kuvitella olevan näytelmässä kuvatun kaltaisessa uskonyhteisössä.
Jos Kaksi maailma on ohjaajalle vaativa työ, on se sitä myös näyttelijöille, varsinkin päähenkilöä esittävälle Rosanna Kempille. Hänelle ei ole pantu suitsia ja hän kyllä käyttää tilannetta hyväkseen ja antaa tunteen palon tulla.
Kempin rooliin kuuluu räjähtää, masentua, romahtaa, iloita, pursua onnesta niin että sen huomaa. Hän tekee sen loistavasti.
Helsingin Kaupunginteatteri: Kaksi maailmaa. Suom.: Katja Krohn, sovitus: Katja Krohn ja Milko Lehto, ohjaus: Milko Lehto, lavastus: Markus Tsokkinen, puvut Elina Kolehmainen, valosuunnittelu William Iles, äänisuunnittelu: Antero Mansikka, koreografia: Sari Haapamäki
Ihmisen kuristavassa otteessaan pitävä yhteisöllisyys on kouriintuntuvaa.
lehti 