Työväen Näyttämöpäivien toisen päivän antiin kuului tiukkaa asiaa elämän merkityksestä ja itsensä löytämisestä.
Sauli Yksjärven kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän perustarina on tavanomaista nykypäivää. Uramies suorittaa velvollisuudentuntoisesti työtään eikä näe muuta maailmassa. Mies laiminlyö vaimoaan, joka löytääkin sitten itselleen uuden rakkauden. Sen kohde on kotiapulainen, nuori tyttö, mikä ei enää ole aivan tavanomaista, mutta kylläkin muodikasta.
Samaan aikaan miehen lääkäriveljen mielenterveys alkaa horjua. Aina muiden toiveiden mukaan elämässään edennyt veli ei enää näe mieltä työssään. Pikkuhiljaa hän menettää otteen todellisuuteen.
Tarinan kerrontatapa onkin sitten hyvin epätavanomainen ja kiinnostava. Yksjärvi ammentaa aineksia näytelmään butosta. Vanha japanilainen kerrontaperinne sopii suomalaiseen tarinaan ohjaajan mukaan myös yhteiskuntien samankaltaisuuden vuoksi.
Korkeiden itsemurhatilastojen lisäksi yhteistä ovat piilotetut asiat, kunnian tunne ja kiiltävän pinnan alla muhivat alakulttuurit. Tämä kaikki on mukana monikerroksisessa esityksessä.
Sanattomasti liikkuvat kalkinvalkoiset tanssijat muistuttavat läsnäolollaan siitä kaikesta, mikä elämässä pinnan alla on. Mitä se tarkalleen ottaen on, sitä emme tiedä. Ihminen kulkee pimeydessä, itseltään kadoksissa, yhteyden omaan sisimpäänsä menettäneenä.
Oikeastaan Lyhty on silkkaa opetusnäytelmää. Se viestittää katsojalle, että ihminen on itse vastuussa elämästään ja valinnoistaan. Elämän merkitys häviää, jos ei kuuntele itseään, vaan suorittaa elämää muiden laatimien arvojen ja päämäärien pohjalta.
Liian usein ihminen löytää itselleen tärkeimmät asiat vasta liian myöhään, vasta kun on ne menettänyt.
Lyhdyssä näyttelijät ovat niin taitavia, ettei heitä hevin harrastajiksi uskoisi. Myös näyttelijöiden ja tanssijoiden yhteistyö lavalla oli hienoa katseltavaa. Kertomisen tavat vuorottelivat ja kulkivat osin päällekkäin, mutta eivät syöneet toisiaan.
Jossain vaiheessa intensiivisen alun jälkeen tarinan juoksutus alkoi kylläkin pätkiä. Juonen kerronta ja uuden ihmisen, kotiapulaisen, tulo tarinaan vaati monia pikkukohtauksia, jotka katkoivat jännitettä. Onneksi lopussa saatiin taas kiinni keskitetystä kerronnasta.
Tsehovia
mukaellen
Mikkelissä näyttäytyvä harrastajateatteri on läpikotaisin laadukasta ja sisällöltään kiinnostavaa. Lisäksi Näyttämöpäivien valikoima, josta tänä vuonna vastaavat Raija-Sinikka Rantala ja Anni Mikkelson, on mukavan kirjava. Vakavien aiheiden lomassa on ilopillereitä. Yksi sellainen oli mikkeliläisen Suomen Parhaan Poikateatterin Pirstaleita.
Lukiolaispojat laulavat, soittavat, tanssivat ja näyttelevät niin tuoreesti ja hurmaavasti kuin vain voi kuvitella. Eivätkä he yritä tarinassaankaan olla mitään muuta kuin ovat. Pirstaleissa piipahdetaan tyypillisissa koulumaailman ja vapaa-ajan ilmiöissä.
Nikolain Teatterin Taivas on puoli elämää vei katsojan taas aivan toisaalle. Tarinan pohjalla on Anton Tsehovin pienoisromaani Lääkärin kohtalo eli huone nro. 6.
Lahden kansanopiston teatteritaiteen toisen vuosikurssin opiskelijoiden lopputyönä alunperin valmistettu näytelmä läpivalaisee ohjaaja-käsikirjoittaja Henri Tuulasjärven mukaan opiskelijoiden yhteistä matkaa ja opiskeluvuotta.
– Jokainen ihminen on maailmankaikkeuden keskipiste ja siten universaali kokonaisuus, hän määrittelee näytelmän eksistentiaalista lähtökohtaa.
Läpivalaisu tapahtuu näyttämöllä varsin tsehovilaisessa hengessä. Ella Mettänen, Hannes Mikkelsson ja Essi Kosola näyttelevät tinkimättömän taitavasti. Lääkäri, potilas, vartija – kaikki lopulta yhtä hulluja tai terveitä, kaikki itseään ja olemassaolonsa tarkoitusta etsimässä. Löytävätkö? En tiedä. Mutta pyöritys on kovaa.
Ehkä liiankin kovaa. Katsojan pää menee lopulta pyörälle. Jossain vaiheessa tekstin ote löystyy ja sitä kautta pohdinta puuroutuu. Mutta ihmehän se olisikin, jos koko teksti olisi yhtä jäntevää kuin on mestari Tsehovin osuus.
Työväen Näyttämöpäivät päättyvät sunnuntaina.
uutiskirje 
