Teatteri on fiktiona keino tunkeutua ihmisen mieleen, keino yrittää selvittää mitä siellä liikkuu.
Näinhän se on ja henkilötasolla tästä on kysymys Helsingin kaupunginteatterissa torstaina maailman kantaesityksensä saaneessa Sylvi ja Anita –näytelmässäkin.
Näytelmä kuvaa Sylvi Kekkosen ja Anita Hallaman suhdetta Urho Kekkoseen ja myös naisten suhdetta toisiinsa. Näihin suhteisiin keskitytään taustana tapahtumat kuvattavana ajanjaksona.
Presidentin puoliso on henkilö, jonka mielenliikkeistä tässä aikanaan yleisesti tiedossa olleessa draamassa ollaan eniten kiinnostuneita.
Kysymys kuului ja kuuluu: Miten Sylvi Kekkonen sieti Urho Kekkosen ja Anita Hallaman suhteen? (Jostain syystä jälkimmäisen aviomiehen Jaakko Hallaman tunnot ovat jääneet sivuasiaksi.)
Jo reaaliajassa tiedossa ollutta, mutta tuolloin vaiettua aihetta ei aika ole näivettänyt. Päinvastoin. Faktaa ei ole. Silloin on otettava käyttöön fiktio. Asialle siis teatteri.
Aiheeseen tarttuminen lienee kutkuttanut useitakin sanantaitajia. Kun tuli tietoon, että asialle ryhtyi Panu Rajala, alkoi jännitys kohota. Mikä on Rajalan vastaus? Miten hän katsojan sitä kohti johdattelee?
Rajala ei petä. Aikaisemmasta tuotannostaan tuttu kurkistelunomainen sepittely on jälleen keinovalikoimassa. Presidentin rouvan kyseessä ollessa malttiin ja hienotunteisuuteen lienee vaikuttanut tämän kirjalliseen tuotantoon tutustuminen. Presidentin rakastajattaren antaa Rajala sitten kuin vastapainoksi räiskyä sitäkin rajummin
Rajalan vastaus kaikkia kiinnostavaan kysymykseen ei jää epäselväksi. Sylvi Kekkonen piti tilannetta sietämättömänä, mutta sieti sen.
Rajalan näkemys Sylvi Kekkosen suhtautumisesta tuli ilmi käsikirjoituksessa tavan takaa tämän suuhun pannuista mietiskelyistä ja huokauksenomaisista letkautuksista.
”Olisit nyt vähän hienotunteisempi.” ”Tämähän olisi jännittävää, ellei se olisi niin kiusallista.”
Miksi Sylvi kaiken sieti? Siihen löytyy aivan ilmeinen vastaus hänen henkisestä vahvuudestaan, joka henkii läpi runsaan kaksituntisen.
Tällä tapaa toteutuu Sylviä esittävän Eeva-Liisa Haimelininkin toive. Tämä on kertonut toivovansa, että näytelmä tuo esille sen, että hänen tätinsä ei ollut pelkkä kansakunnan ikoni, vaan tunteva, avarasydäminen ihminen.
Rajala ei anna hitusenkaan vertaa kuvaa itsesääliin vaipuvasta Sylvistä. Sen sijaan hän tunsi tarvetta mahduttaa tätä piirrettä muuten niin itsetietoiseen ja pöyhkeilevään Anita Hallamaan.
Urho Kekkosen sielunelämän tuntojen tutkailemisessa käsikirjoittaja on ottanut keinoksi kuiskaten toteutetut hönkäykset näyttämön pimeydestä. Niissä hän on, päinvastoin kuin muuten, käyttänyt paljon Hallaman kirjastakin löytyviä lainauksia.
Panu Rajala päättää näytelmän paljon kertovalla tavalla. Hänen Sylvi Kekkoselle kirjoittamissaan vuorosanoissa on tärkeintä se, että ne osoittavat tämän säilyttäneen loppuun saakka itsetuntonsa.
Haimelinin ja Anita Hallamaata esittävän Heidi Heralan roolit ovat molemmat vaativia. Ohjaaja Kari Rentolan valitsema pelkistetty ja vähäeleisyyteen nojaava linja ei tee heille siitä suoriutumisesta yhtään helpompaa. Nyt ollaan puheteatterissa isolla P:llä, ei juosta ympäriinsä, heijastuksia takaseinälle sentään käytetään.
Hiomisen tarvetta molempien rouvien suoritus vielä näytti vaativan, jotta nautinto jo nyt loppuunmyydyksi tiedetyissä tulevissa näytännöissä olisi täydellisempi.
Helsingin Kaupunginteatteri: Sylvi ja Anita Kohtalona rakkaus Urho Kaleva Kekkoseen. Käsikirjoitus: Panu Rajala, ohjaus: Kari Rentola, dramaturgia: Merja Turunen, lavastus ja puvut: Katariina KirjavainenRooleissa: Eeva-Liisa Haimelin, Heidi Herala ja Ville Sormunen
lehti 