Mikko Roihan sovittamasta ja ohjaamasta Villisorsasta on kaikki turha karsittu pois. Näytelmä keskittyy linjakkaasti oleellisimpaan. Viiltävä tarina kerrotaan tyynesti loppuun. Sitten tulee katsojan vuoro tulkita näkemäänsä.
Henrik Ibsenin Villisorsa on kahden teatterin yhteistyötä. Lahden kaupunginteatterissa jo marraskuussa ensi-illassa ollut Villisorsa saapui Tampereen Työväen Teatteriin helmikuun alussa.
Näytelmä käsittelee totuuden ja elämänvalheen ristiriitaa. Onko ihminen onnellisempi omissa harhaluuloissaan eläessään vai sitten kun kaikki totuudet on paljastettu?
Vanhan ystävän paluu kuvioihin paljastaa, että onni onkin levännyt valheiden varassa.
Näytelmäteksti sen enempää kuin Roihan ohjauskaan ei anna vastauksia kysymykseen. Mutta tarina, jolla kysymystä havainnollistetaan, on järkyttävä. Se kerrotaan kauniisti.
Alhon kolmihenkinen perhe (näytelmän henkilöt ovat muuttuneet nykysuomalaisiksi ja kirjakieli leveäksi hämäläismurteeksi) on tavallinen köyhä perhe. Valokuvaajaisä manailee kyllä töitään ja kituuttamista, mutta on kuitenkin silminnähden onnellinen pienestä perheestään ja erityisesti teini-ikäisestä tyttärestään. Jarkko Pajusen esittämä isä ei pikkuasioilla itseään stressaa, kun perusasiat ovat mallillaan.
Vai ovatko. Vanhan ystävän paluu kuvioihin paljastaa, että onni onkin levännyt valheiden varassa. Lopputulos on järkyttävä. Tytär ampuu itsensä.
Vanhalle ystävälle, sahanomistajan pojalle on selvinnyt ystäväperheeseen liittyvä elämänvalhe, kun hän pitkästä aikaa palaa kotikonnuilleen. Jyrki Verla (Jyrki Mänttäri) katsoo tekevänsä hyvän työn paljastaessaan kaiken petoksen ystävälleen.
Hän uskoo, että ihminen voi perustaa todellisen onnen vain totuuksien varaan. Vaikka totuudentorven käynnistämällä myllerryksellä on traagiset seuraukset, hän ei peräänny kannassaan.
Pöydän kolmastoista
Villisorsa tapahtuu näyttämöllä, jossa on poikittain pitkä pöytä ja sen päällä valkoinen liina, siis kuin suoraan Leonardo da Vincin Pyhästä ehtoollisesta. Eikä ihme, sillä itse näytelmässä viitataan pariinkin otteeseen tämän raamatullisen ehtoollisen osallistujien lukumäärään.
Alussa pöydässä oli poikkeuksellisesti 13, kun Alho osallistui sahanomistajan järjestämille päivällisille. Näytelmän loppusanoissa taas totuudentorvi Jyrki Verla määrittelee tehtäväkseen olla kolmastoista pöydässä. Siis ulkopuolinenko vai Jeesus?
Entäpä sitten itse villisorsa, jolla myöskin on roolinsa näytelmässä. Siipirikko lintu on Alhojen lempeässä hoidossa. Lintu on sahanomistajan laukauksista haavoittunut, ja sattumalta Alhoille pelastettu. Lintu ei pysty enää lentämään. Siitä on tullut sisällä asusteleva ihmisen lemmikki. Villisorsan kohtalosta löytyy yhtymäkohtia näytelmään.
Elsa Saision esittämä tytär Elsa Alho ei puhu ollenkaan näytelmässä. Mutta ei se tuntunut olevan tarpeenkaan. Hänen näyttelemisensä kertoo kaiken tarpeellisen. Eikä lapsen sanoista mitään hyötyä olisi tässä tarinassa eikä maailmassa, jossa aikuisten teot lopulta aina heijastuvat lapsiin, sanoivat nämä mitä tahansa.
Ibsenin viisas näytelmä innostaa pohtimaan, mitä elämänvalheita meillä on. Mitkä niistä tuhoavat elämää, mitkä suojelevat?
Villisorsa. Henrik Ibsenin näytelmän Vildanden pohjalta vapaasti kääntänyt ja sovittanut Mikko Roiha, ohjaus ja lavastus Mikko Roiha, rooleissa mm. Mikko Jurkka, Soili Markkanen, Jyrki Mänttäri, Jarkko Pajunen, Ritva Sorvali ja Elsa Saisio. Tampereen ensi-ilta TTT:n vanhalla näyttämöllä 2.2.
lehti 