Näytelmän tekijöiden voi sanoa onnistuneen, jos katsojan valtaa tunne, ettei juuri nähty tuntunut näytelmältä ollenkaan. Sen sijaan näkemänsä oli kuin elettyä elämää.
Paavo Westerbergin tiiminsä kanssa Kansallisteatterin Pienelle näyttämölle tuoma näytelmä He eivät asu enää täällä toimii näin.
Näytelmä toimii näin siitäkin huolimatta, että sen lähtökohta, kahden nuoren kuolemaan johtanut onnettomuus, vieläpä maailmanpolitiikkaa järkyttäneenä syyskuun 11. päivänä vuonna 2001, saattaisi väärin hyväksikäytettynä johtaa yliampuvaan mässäilyyn ihmistunteiden raadollisuudella. Sen sortin ihmistragedioiden käsittelystähän esimerkkejä löytyisi tänään loputtomiin.
Mihinkään tuollaiseen Westerberg ei – onneksi – ryhtynyt. Päinvastoin. Hänen käsikirjoittamansa ja ohjaamansa näytelmä siitä, mitä onnettomuuden jälkeen on tapahtunut uhrien vanhemmille, tarjoaa katsojalle juuri sitä, mitä hän käsiohjelmassa kertoo näkevänsä teatterin tehtäväksi: ”Auttaa meitä hahmottamaan pelkojamme ja saada meidät tuntemaan turvallisuuden kokemusta, joka ei perustu pelkojen kieltämiseen vaan niiden kohtaamisen.”
On kulunut kolme vuotta tuosta kohtalokkaasta päivästä. Samassa onnettomuudessa lapsensa menettäneiden vanhemmat, onnettomuuden vuoksi elämässään raiteilta sortuneet, tapaavat yhteisen kipunsa vuosipäivänä.
Välittömästi osoittautuu, millaista kipuilua kaikkien elämä on ollut ja edelleen on. Kokoontunut on kaksi pariskuntaa, jotka eivät ole päässeet yli lapsensa menettämisestä. Eikä tuo tapaaminen ketään tuossa auta.
Se, mikä koetun menetyksen seurauksena ennen kaikkea leimaa kahden pariskunnan elämää, on turvattomuus. Sen kanssa itse kukin on joutunut taistelemaan ja on siinä samalla kohdellut kohtuuttomuudella niin itseään kuin lähimmäistään.
Sama tekijä, joka tekee tästä näytelmästä niin elävän elämän oloisen, tarjoaa katsojalle mahdollisuuden tutkailla omia kokemuksiaan. Niiden ei tarvitse yltää mittasuhteiltaan ja seurauksiltaan näytelmän dramatiikkaan. Silti ne voivat olla samalla tavalla jokaisen elämää ohjaavia.
Hei eivät asu enää täällä -näytelmää voi pitää tarinana selviytymisyrityksistä. Neljästä erilaisesta yrityksestä. Kaikille yrityksille yhteisenä tekijänä on halu päästä eroon itse kunkin elämää päivästä toiseen tukahduttavasta muistosta.
Näyttämöllä tapahtuvat, piinalliset ja syyttelyihinkin sortuvat yritykset puida yhteistä tuskaa ovat vain pintaa. Katsojaa johdatetaan lukemaan rivien välistä mitä roolihenkilöissä todella tapahtuu, salailuineen, valheineen, epäilyksineen, epäuskoineen.
Näytelmän henkilöiden keinot käsitellä jatkuvana pysynyttä suruaan ovat kuin esimerkkejä, jotka nyky-yhteiskunnassa elävällä on oikeastikin ”käytössään”. Paosta niissä kaikissa on kysymys. Paosta omaan surkeuteen, itsesääliin, työhön, sairauteen.
Aika lohdutonta, mutta kuten sanottu, niin toden tuntuista.
Ja jankuttamisen uhalla on todettava, että todentuntuisuus on myös sana, joka kuvaa näyttelijöiden suorituksia. Kuinkas muuten.
Neljän henkilön kesken ei jännitteistä tässä näytelmässä ole puutetta. Niiden esilletuominen on niitä vaikeimpia asioita näyttelemisessä. Sen taitamisen tasoa ei puutu Eero Aholta, ei Katariina Kaituelta, ei Kristo Salmiselta, ei Pirjo Määtältä. Herkkyys loistaa itse kunkin suorituksessa. Sitä vain vahvistaa pelkistetyllä linjalla toteutettu lavastus.
Suomen Kansallisteatteri, Pieni näyttämö.
Paavo Westerberg: He eivät asu enää täällä.
Ohjaus Paavo Westerberg, lavastus Katri Rentto, puvut Tiina Kaukanen, valosuunnittelu Aslak Sandström, äänisuunnittelu Veli-Pekka Lahtela, naamiointi Jani Kylmälä.
Rooleissa Esko Aho, Katariina Kaitue, Pirjo Määttä, Kristo Salminen
uutiskirje 
