Risto Isomäen vuonna 2005 julkaisema ilmastopoliittinen ekotrilleri Sarasvatin hiekkaa hätkähdytti lukijansa. Isomäen kuvaukset jäätikön sulamisesta saavat kylmiä väreitä kulkemaan selkäpiitä pitkin. Niin tekee romaaniin pohjautuva näytelmäkin. Espoon Kaupunginteatterin ensi-iltayleisö poistui katsomosta vakavin ilmein.
Näytelmän käsikirjoittajia Maria Kilpeä ja Jani-Petteri Olkkosta ei voi syyttää rohkeuden puutteesta. Romaani kiertää maapallon äärestä toiseen ääreen. Teksti on tieteiskirjailijan kirjoittamaa jäykkää, kuivaa, luentomaista, mutta väliin myös jännitystä lataavaa, ei kuitenkaan mitenkään kirjallisesti loistokas.
Näistä aineksista on näyttämölle tehty teos, joka pitää katsojan herkeämättömässä otteessaan. Se kirkastaa kirjan sanoman ytimen: ihminen on loppujen lopuksi luonnon edessä kykenemätön, jos luonto niin päättää. Mikään nykyaikainen teknologia ei ole mitään luonnon edessä. Kun jättitsunami tuhoaa kaiken alleen, muuttaa merivirtoja ja nostattaa merenpinnan korkeutta, se tapahtuu, eikä ihminen voi asialle yhtään mitään.
Näytelmä myös poikkeaa romaanijuuristaan henkilöiden syyllisyyden pohdiskelussa. Se eteni, vaikka välillä yritettiinkin pyrkiä vastuusta pois tyyliin ”eihän kuolemassa ole mitään pelättävää”.
Vaativa teksti näyttämölle
Sarasvatin hiekkaa -teoksen näyttämölle saattaminen on vaativa tehtävä. Apua on varmasti ollut siitä, että sen toteuttajat aivan ilmeisesti ovat maailmankatsomukseltaan kirjailijan kanssa samanhenkisiä. Leipäpappi ei tällaisesta yrityksestä kunnialla selviäisi, ei edes näyttämötaiteessa.
Teoksen näyttämölle työstäminen vaati tekstin kirjoittamista uuteen uskoon. Tiettävästi Kilpi on ottanut riskin ja käynyt läpi Isomäen muitakin teoksia – ja on silti onnistunut yhtä poikkeusta lukuunottamatta välttämään puisevat repliikit.
Se vaatii ohjaaja Olkkoselta kykyä löytää tavat visualisoida romaanin sanoma, kun sanoja ei ole käytettävissä. Siinä hän saa erinomaista apua näyttämötekniikasta vastaavilta. Mannerjäätikön sulamisen toteuttaminen näyttämöllä ei ole aivan helppo juttu. Espoon teatterissa sekin osoittautuu mahdolliseksi.
Teknisiä oivalluksia
Saravatin hiekkaa on näytelmä, jonka onnistumisessa avainasemassa ovat usein vaille huomiota jäävät valo-, ääni- ja musiikkisuunnittelu.
Lavarakenne on yksinkertainen, mutta siinä käytetään hyväksi teknisiä oivalluksia – muutakin kuin savusumua. Jäätiköksi kelpaa paasimainen vinorakennelma. Maitolasiseinämä takaseinällä on väliin vedenalainen rauniokaupunki, väliin yhtä jäätikköviimaa.
Loppukohtaus, se jättitsunamin vyöry, on vaikuttava. Kirjassa maailman rannikoitten yli syöksyy valtava tsunami, joka murskaa alleen pilvenpiirtäjiä, siltoja ja kauhuissaan pakenevia ihmisiä. Siltä se Espoon Revontulihallissakin tuntui.
Espoon Kaupunginteatteri: Sarasvatin hiekkaa. Risto Isomäen romaanista dramatisoinut Maria Kilpi. Ohjaus: Jani-Petteri Olkkonen. Rooleissa: Leena Pöysti, Markus Riuttu, Satu Silvo, Miina Turunen ja Antti Virmavirta. Lavastus Samuli Laine, valosuunnittelu Antti Helminen, äänisuunnittelu Tommi Koskinen.
uutiskirje 
