Sankaruus. Suomalaisuus. Hiihtokansa. Langennut, hylätty hiihtosankari. Vastuutaan pakoilevat johtajat ja sponsorit. Nöyryytys, häpeä ja siitä nouseminen.
Siinä Kansanhiihdon aineksia, joista olisi voinut kuvitella syntyvän mehukkaan sopan. Odotukset ovat kovat, mutta jotenkin puolitiehen se jää, vaisuksi.
Jukka Puotila on 92-vuotias Esko Aho, jonka kaikki vaikuttajatoverit ovat kuolleet. Paitsi tietysti Paavo Väyrynen, jonka satavuotissyntymäpäivä on juuri tanssittu.
– Olinko minä koskaan sankari, pohtii Aho.
Hänen takanaan valkokankaalla hiihtää Kekkonen, yksi suomalainen sankari.
Aho sekoittaa puisella suksella kompostiaan, josta nousee muistikuvia, ovia menneeseen. Hän on esityksen kertoja, jonka näkökulmasta asioita tarkastellaan.
Tissi piiloon, Marja-Liisa
Muistojen kompostista avautuvat kohtaukset jäävät kevyehköiksi. Niissä puhutaan paljon, mutta paljon ei jää mieleen.
Hieman irralliseksi, sekä hahmona että sisällöltään jää esimerkiksi Kettutytön hahmo, joka kertoo vapauttaneensa minkkejä vuonna 1971. Outo yksityiskohta, jonka tarkoitus ei aukea. Ensimmäiset turkistarhaiskut kun tehtiin vasta 1990-luvulla.
On joukossa myös hienoja hieno hetkiä.
Pirjo Luoma-Aho esittämä Marja-Liisan monologi masennuksesta on sekä hauska että koskettava.
Tissi piiloon, tiuskaisee valmentaja vauvaansa imettävälle Marja-Liisalle ja lähettää tämän sukupuolitestiin. Siihen joutuminen on nöyryytys, jota ei voi antaa anteeksi.
Kun kiltti nainen viimein uskaltaa kirota, alkaa toipuminen. Ehkä.
Myös Paula Korvan käsikirjoittamat ja ohjaama videot toimivat hyvin. Taisto Reimaluodon johtaman hirvimetsästysporukan ja hiihtäjän kohtaaminen on älytön, mutta hauska.
Videoprojisoinnit ovat näyttämökuvan olennainen osa. Ne luovat niin television lumisateen kuin oikeankin sateen. Sankka pyry ja harmaa talvipäivä on suomalaisen (hiihto)sankaruuden maisema.
Myllylän muistolle
Ensi-illan aluksi esityksen ohjaaja, Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho astuu lavalle, pyytää sulkemaan matkapuhelimet. Hän muistuttaa, ettei näytelmä kerro Mika Myllylästä, mutta ensi-ilta on omistettu Myllylälle.
Antti Luusuaniemen valmentaja ja Juha Variksen Myllylää muistuttava mestarihiihtäjä Ismo pyrkivät huipulle, lopulta dopingin avulla. Siihen rohkaisee koko toppatakkijengi: sponsorirahan edustajat ja urheilujohto.
Kiinnijäänyt Ismo jätetään yksin. Mutta ei hänen sentään käy kuten Myllylän.
Näyttämöllä Aho katuu kesällä 2011 lausumiaan tylyjä sanoja. Kun toimittajat tuolloin kysyivät Aholta kommenttia käynnissä olleesta doping-oikeudenkäynnistä ja Mika Myllylän kuolemasta, Aho hermostui.
Nyt fiktiivinen Aho harmittelee, että mieluummin hyökkäsi kuin pyysi anteeksi. Todellisuudessa tällaista katumusta ei ole nähty.
Eikä pienintä häpeän pilkahdusta STT:ltä vaadituista huimista korvaussummista, joita Aho yhdessä muun Hiihtoliiton johdon kanssa vaati.
Sankari syö appelsiinia
”Hiihto sopii kaikille, vauhtia rakastaville, niin lihaville kuin laihoillekin ja eritoten lihaville”.
Näin totesi aikanaan Tahko Pihkala, kun kansanhiihtoja 1940-luvulla suunniteltiin suomalaisten kunnon ja hiihtotaidon ylläpitämiseksi myös rauhanaikana.
Ehkä näytelmässä olisi pitänyt keskittyä tiukemmin vain hiihtoon. Sankaruus-pohdinnat eivät kosketa.
Jaakko Kytömaan lopussa esittämä pitkä monologi on sisällöltään lattea kuin pannukakku. Ja kun sen esittämisessä, ehkä ensi-iltajännityksestä johtuen, on epävarmuutta, laskee tunnelma katsomossakin.
Ex-sankari-Ismon epäkiitollisena tehtävänä on vain istua, syödä appelsiinia ja kuunnella.
Hiihtohullusta kansasta olisi irronnut sekä syvempää että karnevalistisempaa tulkintaa, kuin Kansanhiihto 2012 esittää. Aineksia olisi ollut, mutta nyt ei Kansallisteatterin suksi oikein luista.
Mika Myllyaho, Taina West, Paula Korva: Kansanhiihto 2012. Rooleissa: Antti Luusuaniemi, Jaakko Kytömaa, Juha Varis, Jukka Puotila, Katja Salminen, Maria Kuusiluoma, Petri Manninen ja Pirjo Luoma-aho. Kansallisteatteri.
uutiskirje 
