Kansallisteatterin Omapohjassa välkkyvät veden heijastukset, kuuluu veden solina. Pieni tila vaikuttaa kokoaan suuremmalta.
Veden äärellä siis ollaan ja katseen kohteena ovat Koskisen suvun naiset.
Samana päivänä, kun Eeva Koskisen ylioppilaskirjoitukset ovat ohi, hänen äitinsä katoaa jäljettömiin ja mummo menettää muistinsa. Kaikki tapahtuu kaupungissa, jonka halki virtaa joki.
Mieli on kirkas kuin purossa pulahtaneen.
Vesi taipuu esityksessä moneksi, on sekä symbolinen että konkreettinen elementti. Joki on kilpailemisen ja pelon näyttämö, pakotie ja pakotien katkaisija.
Vesi kantaa, peittää ja paljastaa, ja antaa lopulta rauhan. Sydän on kivi rinnassa, se painuu pohjaan, josta sen voi kuitenkin nostaa pinnalle.
Paula Salmisen teksti on hioutunut vuosien kirjoitustyön aikana kuin kivet joen pohjassa. Ei särmättömäksi kuitenkaan. Salla Taskinen lunastaa Kansallisteatterin ehjällä esikoisohjauksellaan paikkansa.
Pää edellä ämpäriin
Laudaturin ylioppilas Eeva haaveilee opinnoista ulkomailla, mutta päätyy olosuhteiden pakosta leipätehtaalle, sinne, missä äitikin oli töissä. Jää opiskelu ja jäävät haaveet, jää koko tyttö niille sijoilleen, ja joutuu aikuistumaan yhdellä rysäyksellä.
Marja Salo ilmentää hienosti Eevan eri ikäkausia ja elämäntilanteita. Hän on väliin pieni, päänsä ämpäriin upottava tyttö, sitten rutinoitunut omaishoitaja. Kaikkea tätä koko olemuksellaan.
Kristiina Halkola mummona vahva ja hauras ja ihanan arkinen. Kristiina Haltun äiti jää katsojalle kaukaisemmaksi, mutta niin hän katoaa myös tyttäreltään ja äidiltään.
Miehiä ei Koskisten maailmaan mahdu kuin pois lipuvina tarinoina; merimiehinä ja lasten siittäjinä. Kanavavahti (Timo Tuominen) tulisi lähemmäksikin jos päästettäisiin.
Kevennystä tarinaan tuovat Heikki Pitkäsen ja Jani Karvisen hahmot, vaikkei se kevennystä välttämättä kaipaisikaan.
Sanna Salmenkallion musiikki soljuu sekin kuin vesi. Marja Salon lauluksi muuttuva tuskanhuuto lävistää katsojan kaikki suojakerrokset: tätä se joen tulvimaan itkeminen tarkoittaa!
Juonen traagisista aineksista huolimatta esitys ei ole lohduton tai synkkä. Päinvastoin, sen jälkeen on helppo hengittää ja mieli on kirkas kuin purossa pulahtaneen.
Ketjussa äidit ja tyttäret
Sattumalta olen pienen ajan sisällä nähnyt kolme teosta, joissa kolmen sukupolven naiset kamppailevat halutessaan välttää edellisen sukupolven virheet ja selvittääkseen sen salaisuudet.
Ja mikäs sen sopivampaa, kun toistumisen ja kertautumisen tematiikkakin yhdistää näitä kolmea: 13 uponnutta vuotta, Kom-teatterin näyttämösovitusta Riikka Pulkkisen Totta-romaanista ja Saara Cantellin elokuvaa Tähtitaivas talon yllä.
Muisti ja muistot, valinnan mahdollisuudet ja (nais)sukupolvien ketju eivät aiheina tyhjene. Teokset nostavat pintaan omia muistoja ja paikkani jatkumossa Saima-isomummosta tyttäreeni.
Ja jotenkin liikuttava hetki ja osa jatkumoa tämäkin: nähdä Kristiina Halkola uimapuvussa, 46 vuotta Käpy selän alla -elokuvan jälkeen.
Pipopäinen Joensuun jääkarhut -avantouintiseuran jäsen peittoaa karismassa kepeästi nuoremman painoksensa.
Paula Salminen: 13 uponnutta vuotta. Ohjaus: Salla Taskinen. Rooleissa Marja Salo, Kristiina Halkola, Kristiina Halttu, Timo Tuominen, Heikki Pitkänen, Jani Karvinen. Kansallisteatterin Omapohjassa.
Tänään, maailman teatteripäivänä Tekijä esiin! -tapaamisten sarja jatkuu Kansallisteatterin Lavaklubilla.
13 uponnutta vuotta -näytelmän kirjoittajaa Paula Salmista ja esityksen ohjaajaa Salla Taskista haastattelee toimittaja Taina West. Vapaa pääsy.
uutiskirje 
