Nuorten syrjäytyminen ei ole luonnon laki. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ja Opetushallituksen järjestämässä seminaarissa tiistaina todettiin monellakin suulla, että nuoren syrjäytyminen on periaatteessa ehkäistävissä.
Tästä ei varmaankaan ole ollut erimielisyyttä vuosikymmeniin. Syrjäytymisestä on kannettu huolta vuosikaudet, puhujat vain ovat vaihtuneet. Jotakin on saatu toki aikaankin, mutta ongelma vaikuttaa niin sitkeältä, että tepsiviä keinoja nuorten syrjäytymiskierteen katkaisemiseen ei vain tahdo löytyä.
Ratkaisuvaihtoehtojen löytäminen on ongelmallista siksikin, että syrjäytymisen syyt muuttuvat koko ajan, vaikka taustalla useinkin ovat – syystä tai toisesta – kärjistyneet sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat.
Seminaarissa kuultiin paljon myötätuntoista puhetta muun muassa yhteisvastuusta. Näistä puheista on – valitettavasti – kuitenkin vielä pitkä matka konkreettisiin tekoihin. Useinkin nuoren syrjäytymisessä kyse on niin monimutkaisesta ongelmavyyhdestä, että sen avaamiseen eivät aina riitä ammattiauttajienkaan kyvyt ja voimat.
Yhteiskunta ei yksinään kaikkia ongelmia pystykään ratkaisemaan, mutta se voi tarjota työkaluja, joita hyödyntämällä nuori motivoi itseään. Usein kysymys on itseluottamuksen kasvattamisesta. Ilman ulkopuolista apua tai tukea se ei useinkaan onnistu.
Ennaltaehkäisevästä työstä ja turvallisesta kasvuympäristöstä myös puhutaan paljon ja siinä perheen lisäksi ennen muuta koulu on avainasemassa. Koulujen resursseja ei saa supistaa. Pikemminkin pitää lisätä keinoja, jotka mahdollistavat syrjäytymisvaarassa olevien lapsien ja nuorten tukemisen jo varhaisessa vaiheessa
Miten se käytännössä onnistuu, onkin sitten kiinni perustason toimijoista?
Muun muassa koulutustakuusta odotetaan nyt paljon. Systeemi vaikuttaa hyvältä aikakin paperilla, mutta vasta käytännön toimenpiteet ratkaisevat, onko siitä todella syrjäytymisen ehkäisijäksi.