Odotukset olivat suuret, kiitos poikkeuksellisen suuren panostuksen, jonka Suomen Kansallisteatteri on suunnannut etukäteen 140-vuotisen toimintansa juhlaproduktioon, Juha Jokelan Patriarkka-näytelmään. Odotukset tulevat lunastetuiksi, jopa ylitetyiksi. Näytelmä tekee tämän sisältönsä ajankohtaisuudella ja painokkuudella sekä toteutustavallaan.
Juhlavuosi sai siis arvoisensa näytelmän.
Patriarkka on hohdokas lenkki ketjussa, joka käynnistyi uuden pääjohtajan Mika Myllyahon tartuttua kansallisnäyttämön ohjaksiin. Juhlanäytelmän tarjoaminen Jokelan tehtäväksi oli tekona luottamuksen osoitus koko suomalaiselle näytelmäkirjallisuudelle ja -taiteelle. Yllätykseksi valintaa ei voi sanoa. Jokelan ansiot tiedettiin.
Näytelmän ydin on kiteytettävissä kolmeen sanaan. Sukupolvikonflikti, vastuu ja rakkaus.
Menestyksekkään uran tehnyt mies Heimo Harju päättää palata eläkepäiviltä Ranskasta takaisin Suomeen. Hän haluaa elää vielä uuden elämän. ”Maailma kuohuu ja minä istun pelaamassa shakkia.” Vaimolle päätös on ilmoitusasia.
Pitkään ei uutta ”projektia” halajavan kuitenkaan tarvitse istua törmäyksettä jo keski-ikään ehtineiden jälkeläistensä kanssa. Jo tervetuliaisillallisilla paljastuu, että kotimaa on muuttunut seitsemän poissaolovuoden aikana. Siellä elää uusi sukupolvi, muuttunut sukupolvi. Harjujen lapset ovat tyyppiesimerkki sukupolvesta, jolle maailma on todellisuudessa vielä suuri tuntematon. Konfliktin ainekset ovat valmiina, kun sukupolvien ymmärrykset eivät kohtaa.
Konflikti ryöpsähtää Heimon silmille. Sen tajuaminen, sisäistäminen on raastava prosessi. Se vaatii miniän kaikki muut kuohuksiin saavan avautumisen. Heimo ja koko suurten ikäluokkien sukupolvi saa kuulla kunniansa. ”Te rakensitte hyvinvointiyhteiskunnan, ja te myös romutitte sen.” Tämä oli Heimon kokeman mielenmyllerryksen toinen puoli.
Toinen puoli liittyi hänen suhteeseensa vaimoonsa – Virpiin. Miten vajavaista, miten tasa-arvotonta tuo rakkaus vuosikymmenet olikaan ollut, kun mies teki uraa kaukomailla, vaimo odotti sohvannurkalla Tarvittiin infarkti avaamaan Heimon silmät. Huomioonottolupauksensa oli kuitenkin myöhässä. Vaimo oli jo lieasta irti.
”Tiedätkö missä sinä olet ollut?” Pojan Virpille esittämä kysymys tämän sairasvuoteella puolestaan paljastaa mikä heidän suhdettaan oli rieponut. Poika joutuu kertomaan äidille, mikä voima herkkyydessä on, ja saa näin äidin tuskaan – vastuuttomuudestaan.
Patriarkkaa on kirjoitettu pieteetillä. Joka sanalla on merkityksensä. Sen dialogi on luontevaa. Luontevaa on jopa se, että pöytäkeskusteluissa puhutaan paljon päällekkäin. Niinhän me teemme elävässä elämässäkin.
Dialogin herkullisuuksiin kuuluu se, miten sillä saadaan yleisö naurunpurskahduksiin vakavasta asiasta ilman, että itse asia koettaisiin naurunalaiseksi. Huumori on näyttämötaiteessakin erinomainen väline oikealla tavalla käytettynä.
Asian paljous ei haittaa, kun sitä ei tyrkytetä. Tämäkin on luontevuutta. Jokela ei ole rakentanut tälläkään kertaa juonellista kokonaisuutta. Tämä on helpottanut häntä pyrkimyksessään pysyä tunteiden tasolla. Siellähän näytelmä kulkee, vaikka sosialidemokratia saakin kyytinsä. Siitä huolimatta, että rakenteet saavat nyt olla rauhassa, on kyseessä mitä yhteiskunnallisin teos.
Jokela on todennut tiukasti, että ei halua olla mikään totuuden puhuja. Hän sanoo saaneensa nuoruudessaan yhden totuuden maailmasta tarpeekseen. Tämä on oikea lähtökohta eikä samanmielisyys Patriarkassakaan ole tavoite, eikä se toteudu. Mutta asioita kärjistää olemukseltaan herkkä Jokela osaa, ja osoittaa henkistä luovuutta myös jättämällä kysymyksiä paljon auki.
Patriarkka on Jokelan ensimmäinen isolle näyttämölle tekemä näytelmä. Ponnahdus pienestä suureen on onnistunut. Suuruus on yhdessä kohtauksessa häivytetty, toisessa osattu käyttää hyödyksi. Näyttämötila käytetään sirotellen ja asettelun ohella on valoilla ja näyttämön liikkuvilla osilla saatu aikaan hyvin mielenkiintoisia ratkaisuja.
Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä Tumman veden päällä –näytelmässä käytetty videointi- ja heijastustekniikka sai alkuvuodesta kiitosta. Patriarkassa tehdään tämän elementin käytössä harppaus. Sitä käyttäen keskustellaan menneisyydessä, menneisyyden ja nykyhetken välillä, vieläpä nykyhetkessäkin ristiin. Nerokas ratkaisu.
Patriarkka Suomen Kansallis-teatterin iso näyttämö. Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Jokela, dramaturgi Minna Leino, lavastus Teppo Järvinen, puvut Auli Turtiainen. Rooleissa: Raimo Grönberg, Kirsti Wallasvaara, Kaija Pakarinen, Minka Kuustonen, Antti Luusuaniemi, Heikki Pitkänen, Juha Varis, Kristiina Halttu, Pirjo Määttä.
lehti 