Lahjakas, yhteiskunnallisesti valveutunut Jussi Sorjanen on luotsannut syksystä 2009 alkaen Teatteri Vanhaa Jukoa. Maineikkaan lahtelaisteatterin taiteelliseksi johtajaksi vain 23-vuotias nuorukainen kutsuttiin Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksen opintojen parista.
Nuorempana Jussi piti teatteria kuolettavan tylsänä, umpeutuneena ja valheellisena taidemuotona.
– Olin nähnyt enimmäkseen esityksiä, jotka keskittyivät nuoleskelemaan keskiluokan perseitä. Esitysten ihmiskuvat olivat latteita ja täysin irti tästä maailmasta. Vähitellen tajusin, että teatteri voikin olla matkaväline totuuden, tai ainakin todellisten kysymysten äärelle. Keino kurkottaa ihmisen ja yhteiskunnan sisään, suoraan rakenteisiin, näkyvien asioiden taakse.
Kaksi ratkaisevaa esitystä tämän havainnon tekemiseen olivat Jari Juutisen Minä olen Adolf Eichmann sekä Kalle Holmbergin Seitsemän veljestä.
Kannuksensa teatteriohjaajana Jussi Sorjanen kolautti komeasti yhteen vuonna 2009 esikoisohjauksellaan Jussi Kylätaskun Haapoja-näytelmällä. Hänen teatterikäsityksensä perustuu ajatukseen, että teatterin tulee kommunikoida tässä paikassa ja ajassa.
– Käsiteltävän aiheen ja teeman pitää löytää joku kitkakerroin nykyhetkestä, vaikka sitten mutkan kautta.
Aiheen pitää koskettaa kaikkia
Vuonna 1995 perustettu Teatteri Vanha Juko on lahtelainen villi ja vapaa ammattiteatteri, joka kuuluu niin sanottujen ”lainsuojattomien” teatterien piiriin. Se ei ole valtion teatteri- ja orkesterilain rahoituksen piirissä. Lainsuojattomuus perustuu siihen, että jukolaiset voivat päättää ohjelmistostaan itsenäisesti.
– Jokainen Jukon esitys kertoo tämän ajan ihmisestä ja yhteiskunnasta, näiden rakenteista. Se on kaiken perusta, Sorjanen tähdentää.
– Meidän tulisi teatterin tekijöinä löytää tästä ajasta sellaisia kipupisteitä ja aiheita, jotka koskettaisivat jokseenkin kaikkia iästä, sukupuolesta, sosiaaliekonomisesta taustasta tai kansallisuudesta riippumatta. Aiheita, joihin pitää syventyä taiteellisesti kunnianhimoisella ja oivaltavalla tavalla niin, että esitykset olisivat sellaisia, että kaikki voisivat ymmärtää mistä on kysymys. Väittää vastaan tai olla samaa mieltä.
– Tavoite on hullu ja idealistinenkin, mutta ehdottomasti tavoittelemisen arvoinen. Yksi tämmöisen taideteoksen kristallisoituma on Charles Chaplinin Diktaattori, jonka perusoivallus on, että Hitler on huvittava pelle ja itse asiassa hyvin lähellä jokamiestä.
Sukupolvien ja maailmojen törmäys
Jussi Sorjasen dramatisoima ja ohjaama Maa on syntinen laulu sai ensi-iltansa viime torstaina Teatteri Korjaamolla Helsingissä.
– Syntisessä laulussa on kyse sukupolvien ja maailmankuvien yhteentörmäyksestä. Lähtökohta teokselle oli Timo K. Mukan tarjoama käsitys ihmisestä eläimenä. Olentona, jota hallitsee kaksi luontoa; ulkoinen ja sisäinen. Mukan maailmassa luonto vie ja järki vikisee.
Sorjasen mielestä tämä on edelleenkin raikas näkökulma ihmisyyteen ja yhteiskuntaan.
– Me ajattelemme järjellä, päättelemme asioita, laskemme ja pinnistelemme logiikan kanssa. Kuitenkin jatkuvasti tapahtuu, ja teemme itse sellaisia asioita, joista ei voi suoraan syyttää päättäjiä tai huonoa sosiaalipolitiikkaa. Tarkoitan perhesurmia ynnä muita, joille ei löydy järjellisiä selityksiä.
– Toisinaan tuntuu, että ihmisestä halutaan unohtaa tämä puoli kokonaan ja vierittää vastuu järjestelmien ja mielenterveyshoidon niskaan. Luonto, primitiivisyys on kiinteä osa ihmistä ja tulee aina olemaan.
Myös synnin käsite askarruttaa nuorta ohjaajaa.
– Syntiä käsitteenä ei nykyään oikeastaan ole olemassa. Mukan romaanissa synti käsitetään irstailuna, himona ja niin edelleen. Esityksessämme käännämme vinkkeliä pohtimalla, voisiko näiden halujen pidätteleminen olla syntiä, ainutkertaisen elämän tuhlaamista. Koska tämän elämän jälkeen ei tule taivasta eikä mitään muutakaan.
Minä vai yhteinen hyvä?
Jussi on 1980-luvun lapsi, joille on toitotettu kyllästymiseen asti yksilönvapautta ja ”olet oman onnesi seppä” -ajattelua.
– Tätä saarnaa me kuuntelemme jokaisesta tuutista, koko ajan. Kuka tahansa voi tehdä elämällään mitä tahansa, ryhtyä tähdeksi, muuttaa maailmaa; vapahtaja olet sinä.
– Vanhemmat sukupolvet ovat oppineet ajattelemaan maailman enemmän yhteisenä paikkana ja siksi siivonneet omia henkilökohtaisia haaveitaan yhteisen hyvän tieltä. Suomalaisen mentaliteetin perusaines on katkeruus ja ”aavan meren tuolla puolen jossakin on maa” -tyyppinen kaiho.
Sorjanen on vielä aikamoinen märkäkorva teatterin kentällä, mutta suunta on selkeä.
– Käynnissä olevan teatterikentän murros on kiinnostavaa. Haluan olla mukana kehittämässä uusia rakenteita ja toimintamalleja, joissa teatteria tuotetaan.
Maa on syntinen laulu. Esitykset Teatteri Korjaamolla 10.11. asti. Ensi-ilta Lahdessa Teatteri Vanhassa Jukossa 16.11., esityksiä 14.12. asti.
uutiskirje 
