Veteraanitoisinajattelija Dušan Gamser, 57, vastusti jyrkästi Naton pommituksia keväällä 1999, mutta on nyttemmin tarkistanut kantaansa.
– Ehkä Naton koneet hieman jouduttivat Slobodan Miloševićin vallan romahtamista ja saivat ihmiset hereille, hän arvelee.
Diktaattori kieltäytyi tunnustamasta vaalitappiotaan, mutta antoi periksi lokakuun alussa 2000, kahden viikon mielenosoitus- ja lakkoaallon jälkeen.
”Nyt meillä on kuusi köyhää, hieman huvittavaa pikku maata, jotka kilpailevat Brysselin herrojen miellyttämisessä.”
Seurasi 12 vuotta entisen opposition valtaa. Hyperinflaatio on serbinuorille kaukaista menneisyyttä, dinaari on pysynyt vakaana. Toisaalta rikkaiden ja köyhien välillä ammottaa kuilu.
Gamserin mukaan yksityistämiset ja julkisen sektorin ”rationalisointi” ovat välttämättömiä, niitä ei vain aina tehdä fiksusti.
– Erityisesti viisi-kuusikymppiset ovat väliinputoajia. Minun ikäiseni ihmiset eivät kaipaa holhousta, vaan tasaveroisia mahdollisuuksia. Jopa valtionyhtiöt ovat lähteneet mukaan ikärasismiin.
Menneisyyttä ei myönnetä
Kerätäänkö nyt yksityistämisten satoa? Toukokuun kuudennen päivän vaaleissa Tomislav Nikolić (s. 1952) valittiin presidentiksi. Hänen johtamastaan, oikeistopopulistisesta Serbian edistyksellisestä puolueesta SNS:stä tuli parlamentin suurin.
– Itsepähän ovat nimen valinneet, mutta en tiedä, mitä edistyksellistä heidän puolueessaan on. Vähän niin kuin Venäjän Vladimir Žirinovski kutsuu itseään liberaalidemokraatiksi. Voi olla, että Nikolić on muuttunut, mutta johtaako se myös politiikan muutokseen, Gamser sivaltaa.
Myöskään uusi pääministeri, Miloševićin puolueen nuori toivo Ivica Dačić (s. 1966) ei herätä hurraahuutoja kansalaisjärjestöväessä.
Kuvataiteilija Nikola Radić Lucati, 41, näkee Serbian uuden johtokaksikon luotsaavan maata Venäjän ja Kiinan suuntaan.
– Edelleenkin vain osa väestöstä haluaa myöntää itselleen, mitä sotien aikana tapahtui. Aseet ovat vaienneet, mutta sodat eivät ole mentaalisesti läheskään ohi. Kosovoa havitellaan takaisin, Bosnian serbitasavalta halua liittyä emämaa Serbiaan. Vladimir Putin ja Milošević ohittivat toisensa vuosikymmenellä. Millaista taloudellista ja sotilaallista tukea nyky-Venäjä voisikaan serbinationalisteille antaa, Lucati pohtii.
Ei mikään jytky
Hotelli Moskovan terassikahvilassa istuva Nataša Milojević on täysin päinvastaista mieltä.
– Olen kyllästynyt median stereotypioihin, että serbit ovat kaikkeen syyllisiä ja tunnottomia tappajia. Vaihtoehtolehdet huutavat, että Nikolić on uusi Milošević ja Serbia on jälleen vaarallinen naapureilleen. En todellakaan kannata Nikolićia tai Dačićia, mutta toistaiseksi kumpikin ovat hoitaneet hommansa asiallisesti.
Serbian sosialidemokraattisen puolueen perustajajäsen ja entinen kansanedustaja Milojević oli täysillä mukana 1990-luvun oppositioliikehdinnässä. Hän teki lokakuun 2000 vallankumouksesta tuoreeltaan dokumenttielokuvan Revolution Made in Serbia.
Monitoiminainen on ottanut etäisyyttä politiikkaan ja tarkastelee myös demokraattileiriä kriittisesti.
– Kasvoimme Jugoslaviassa, jossa työväenluokka eli kunnon elämää, turvaverkot toimivat ja yhtenäiskulttuuri oli vahva. Nyt meillä on kuusi köyhää, hieman huvittavaa pikku maata, jotka kilpailevat Brysselin herrojen miellyttämisessä. Serbiassa surraan, kun Kroatia pääsee unioniin ennen meitä.
Aiheesta enemmän perjantaina 9.11. ilmestyneessä Viikkolehdessä.