Kesällä saatiin valmiiksi uusi peruskoulun tuntijako. Sen kerrottiin vahvistavan taide- ja taitoaineiden opetusta. Totta toinen puoli: liikuntaa lisättiin sekä alakouluun että yläkouluun, musiikkiin saatiin yksi tunti (sen ainoan tunnin lisäksi) yläkouluun, ja kuvataidetta saatiin alakouluun yksi tunti lisää, käsityössä vähennettiin yksi tunti yläluokilta ja lisättiin se alaluokille.
Kenties koulutuspoliittisten ratkaisujen taustalla kummittelevat vanhat muistot tai elävät legendat itse kunkin päättäjän kokemuksista koulun taideopetuksesta?
Nykyään kokemukset tästä opetuksesta tulevat etenkin alakoulusta, jossa taideaineiden tunteja on jokaisella luokka-asteella kaikilla oppilailla. Siellä sama luokanopettaja, joka joutuu hallitsemaan noin kymmentä muutakin oppiainetta, opettaa usein myös musiikkia ja kuvataidetta.
Kehittynyt yhteiskunta vaalii kaikkien jäsentensä kulttuurista osallisuutta.
Nähdäkseni koulun kehittäminen kulttuuriopetuksen alalla nojaa sattumataiteeseen sekä peruskoulun ala- ja yläluokilla että lukiossa. Jos luokanopettajalla on oman erikoistumisensa varassa kykyä opettaa myös taideaineita tai jos taideaineen aineenopettaja opettaa myös alemmilla luokilla, oppilas saa sattuman kauppaa hyvää opetusta, muutoin ei.
Kaikille yhteinen opetus loppuu peruskoulussa juuri silloin, kun olisi saatavilla aineeseen perehtyneen opettajan opetusta, yläluokilla. Sattumataiteen varaan jää, mahtuuko oppilaan lukujärjestykseen jokin taideaineen kurssi. Tuleva kansalainen voi jäädä kolmetoistavuotiaan tasolle kulttuurisessa osaamisessaan.
Eikä lukiossakaan sattumataiteen merkitys vähene. Jos on otettava pitkä matikka, viisi vierasta kieltä, kaikki muut pakolliset kurssit. Jos haaveilee vaikkapa lääkikseen pääsystä, on vielä haalittava kaikki biologian, terveystiedon ja kemian kurssit, ei taiteelle enää jää sijaa. Lukion yleissivistävä merkitys jää torsoksi.
Sattumataiteen varassa elää myös tulevan viestinnän ja kulttuurin ammattilaisen peruskoulutus.
Vaikka yhteiskunnassa annetaan arvoa suomalaiselle elokuvalle, rockmusiikille, peliteollisuudelle, muotoilun, mainonnan ja viestinnän osaajille ja kansainvälistä arvostusta saaneille muusikoillemme, ei tämän valtavan joukon peruskoulutuksen tasolle loksauteta koulutuspolitiikassa korvaakaan.
Itsestään selvästi käsitetään, että tekniikan, kaupan ja luonnontieteiden aloille koulutettavien tulee saada peruskoulussa ja lukiossa vahva perusta matemaattisissa ja luonnontieteellisissä aineissa, ja että jokaisen yhteiskunnassa toimijan tulee saada hyvä äidinkielellä viestimisen taito, ja että jokaisen tulee saada tarpeelliset tiedot ja taidot yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Missä luuraa ymmärrys kulttuurisen osaamisen merkityksestä – kaikille?
Yhteiskunnallamme ei ole varaa sattumataiteeseen. Kehittynyt yhteiskunta vaalii kaikkien jäsentensä kulttuurista osallisuutta. Taide ja musiikki tuovat rikkautta ja elämän sisältöä myös niille, joiden työ tai työttömyys ei tätä kulttuuria tarjoile.
Sattumataide onkin vain hyvin toimeentulevien, kaupungissa asuvien perheiden lasten ja nuorten etuoikeus. He voivat harrastaa musiikkia ja kuvataidetta vapaa-aikanaan, kun vanhemmat maksavat ja kuljettavat harrastukseen. Näitä musiikki- ja kuvataidekouluissa harrastavia on vain runsas kymmenen prosenttia ikäluokasta. Olen huolissani siitä yhdeksästäkymmenestä prosentista.
Sattumataiteesta osattomiksi jää se enemmistö lapsista ja nuorista, joiden taideopetus on koulun varassa. Siksi tarvitaan peruskoulun yläluokille ja lukioon kaikille yhteisiä taidetunteja, ja alaluokille osaavaa aineenopetusta taideaineissa.
Kulttuurin alueet eivät ole vaihtoehtoisia: jokaisella tulee olla oikeus oppia taideaineiden sisältöjä laajasti. Silloin kun koko kansan sivistyksestä on kysymys, ei voida luottaa sattumataiteeseen vaan on siirryttävä kaikkien taiteeseen.
uutiskirje 
