Teatteriesitys on itsenäinen teos, mutta eihän sitä voi olla vertaamatta romaaniin. Etenkin kun kyse on yhdestä viime vuoden kiitetyimmästä suomalaisteoksesta: Katja Ketun Kätilöstä.
Dramaturgi Paula Salminen on tehnyt tarinaan perusteltuja karsintoja. Vakoojajuoni ja kätilön salaperäinen isä on jätetty kokonaan pois, mikä selkeyttää tarinaa.
Nyt kantaesityksen keskiöön nousee itse kätilö Villisilmä (Elina Korhonen), ja sodan hulluuden keskellä syttyvä hullu rakkaus. Tarina nähdään ja näytetään kätilön kautta.
Sodan väkivallasta tulee arkea myös aseettomille.
Eletään Lapin sodan viimeisiä, epätoivoisia kuukausia Jäämeren rannalla, silmänkantamattomiin jatkuvalla tundralla.
Petsamolaisella Titovkan vankileirillä naisen osa on kurjempi kuin kulkukoiran ja saa myös kysymään mitä on rakkaus. Kaikkeen alistumista ja oman moraalin heittämistä hyiseen Jäämereen? Silmien sulkemista kaikelta muulta?
Nainen, joka on ”kätilö jumalan armosta”, ryhtyy abortoimaan saksalaissotilaiden raiskaamien naisten sikiöitä. Hän tekee esinahkatarkastuksia, joiden perusteella miehiä lähetetään kuolemaan keskitysleireille.
Kaikki tämä, jotta saisi olla lähellä miestä, johon rakastui yhdessä salamavalon välähdyksessä.
Polttomerkitty rakkaus
Rakkaus pehmentää pään ja sokaisee silmät kauheuksilta. Saksalais-suomalaisen upseeri Johann Angelhurstin (Tomi Enbuska) pään ovat pehmentäneet sodan kauhut, erityisesti Ukrainassa teloitettujen juutalaisten ruumiskasat.
Näyt piinaavat miestä, eikä ihme. Hän ei ole ollut vain julmuuksien näkijä, vaan myös tekijä.
Ruumiskasa on kamalaa katseltavaa teatterissakin, ja samalla yksi esimerkki hienoista kuvista, joita Oulun teatterin suurelle näyttämölle Heta Haanperän ohjauksessa nousee.
Hurjia kohtauksia Haanperä on rakentanutkin. Ketun kieli roiskahtelee ja vankileirin tyhjennys on komeasti liikkuva kaaos.
Leijan lennättäminen ja kätilön ja Johanneksen rakkauskohtaus Kuolleen miehen vuonolla saavat pidättämään henkeä, kun kaikki on hetken hyvin, mutta pahan tietää olevan passissa.
Satu Tuomiston koreografia sekä rikkoo hyvällä tavalla realismia että kertoo tarinaa.
Sotavangit ja raiskatut, lääketieteellisin kokein sairastetut naiset nytkähtelevät kuin horkassa. Lispet Näkkälän (Miina-Anniina Heiskanen) synnytys on jopa vitsikäs.
Elina Korhosen rohkea rooli
Elina Korhonen ei ulkoisesti vastaa romaanin Villisilmää, jota kuvataan isoksi, eikä ulkomuodoltaan viehättäväksi.
Pienikokoisessa (ja viehättävässä) Korhosessa on kuitenkin voimaa ja sisäistä paloa. Hänen selkeä ja konstailematon roolisuorituksensa kannattelee suurta tarinaa suurella näyttämöllä, katse hakeutuu kaikissa kohtauksissa häneen. Hahmossa on puhtautta, mikä tekee Johanneksen välinpitämättömyyden seuraamisesta sietämätöntä.
Heidän nopea ensikohtaamisensa on vaikuttava. Näin se menee kirjassa:
”Sitten, silmänräpäyksen verran, tunsin jonkin muuttuneen ja hetken se oli koiraan katse, vaatimen vainunneen hirvaan katse joka heti sammui mutta minä olin jo sulanut, liuennut, uponnut jonnekin syvälle alkumereen, jossa merikoirat nuolevat kantapäitä ja tulinen tähti saa lihan kärventymään.”
Näyttämöllä rakastavaiset polttomerkitsevät toisensa hehkulampputähdillä. Liha sihahtaa.
Huikean kaunis (ja samalla pateettinen) kohtaus on kuin muistuma siitä, miten Ketun romaanissa hajut ja tuoksut ovat vahvasti läsnä.
Yrttikylvyt, syöpäläismyrkyt ja piipputupakka on tuotu myös lavalle, ja äänisuunnittelukin tukee hienovaraisesti sekä tarinaa että tunnelmaa. Jäämeren kylmyys kuuluu kilinänä ja kaukaa kantautuu musiikki kuin muisto.
Sota muuttaa kaiken
Kuten historiantutkija Marianne Junila näytelmän käsiohjelmassa kirjoittaa, on sodankäynnin säännöistä laadittu lukuisia sopimuksia, joiden mukaan aseettomia siviilejä ei pitäisi sotkea sotaan lainkaan.
Silti tiedämme, että tänäänkin sodan väkivallasta tulee arkea myös aseettomille. Seksuaalinen väkivalta ja raiskaukset ovat sodankäynnin väline.
Väkivallan ja tappamisen oikeutus laajenee eikä aseettomuus suojele ketään, edes lapsia. Tätä kuvaa hyvin myös Oulun esitys.
Ei kätilökään silkasta rakkaudesta sekoa. Sota muuttaa kaiken; säännöt, moraalin ja mielen. Kuolema ja väkivalta nostattavat elämänkiiman. Lapin sodan jälkeen saksalais-suomalaisista suhteista syntyi arviolta yli 1 000 lasta, venäläis-suomalaisista noin 200.
Toisessa maailmansodassa jokaista kuollutta sotilasta kohti kuoli kaksi siviiliä. Pohjois-Suomessakin moni pelasti hetkeksi henkensä työskentelemällä ”vapaaehtoisina” saksalaisille, leireillä tai muuten.
Kätilöä henkilönä on vaikea tuomita, mutta on kumma, jollei esityksestä poistu täysverisenä pasifistina.
Verenhuuruiset kuvat seuraavat mukana pitkään, ja lopulta jäljelle jää kirkas tunne: Yksikään vauva ei synny joutuakseen sotaan, ei lapsena eikä aikuisena.
Katja Kettu: Kätilö. Oulun kaupunginteatteri. Dramatisointi Paula Salminen. Ohjaus Heta Haanperä.
lehti 