Kielikiista käy kuumimmillaan toisen kotimaisen kielen tiimoilta, ja alemmuudentunto on ennallaan jos kohta hieman nousussakin sivistyneen ja vauraan läntisen naapurin suhteen.
Onhan Ruotsi itsetuntoisten, tyylikkäiden ja onnellisten sosiaalidemokraattien luvattu maa ja mitä tekee Miika Nousiainen, kirjoittaa purevan älykkään, hulvattoman hauskan satiirin Vadelmavenepakolainen (Otava 2007).
Kirjan päähenkilö kouvolalaispoika Mikko Virtanen tajuaa olevansa ruotsalainen sielu suomalaisessa ruumiissa, ”kansallisuustranssu”, joka lapsesta saakka on tuntenut itsensä ruotsalaiseksi.
Nousiainen ironisoi railakkaasti niin perussuomalaisten, kuin ruotsalaistenkin asenteita ja ennakkoluuloja ja tapoja. Vadelmavenepakolaisesta on tullut suosittu myös draamana useissa teattereissa. Torstaina (29.11.) se sai ensi-iltansa Tampereen Teatterissa.
Sinnikäs Mikko haluaa toteuttaa unelmansa ja oppia aidoksi ruotsalaiseksi, jota suomalaisuuden raskas henkinen taakka ei painaisi. Niin alkaa Mikon rankka ja surkuhupaisa matka kohti ruotsalaisuutta ja Ruotsia.
Se vaatii määrätietoista opiskelua, valtavasti mielistelyä ja pari murhaakin, sillä auvoiseksi olettamansa tulevaisuuden lisäksi hänen on rakennettava itselleen myös ruotsalainen menneisyys. Tilannekomiikkaa riittää valheiden suossa rämpivän tuoreen ruotsalaismiehen edesottamuksissa.
Tavoitellessaan täydellistä sosiaalidemokraattista umpiruotsalaista ydinperheonnelaa, Mikosta tulee huomaamattaan eräänlainen pakolaisen ja kulkurin välimuoto ja rikollinen.
Pyrkiessään kohti täydellistä ruotsalaisuutta, Mikolta jää huomaamatta, että kolmen kruunun kansankodin idylli rapisee oikeistolaisten puhurien puhallellessa yhä koleammin pääministeri Reinfeldtin pääministerikaudella.
Pentti Kotkaniemen ohjauksessa Nousiaisen satiiri muuntuu farssiksi, ajoittain jopa kiusallisen löysäotteiseksi puskakomediaksi.
Toiminnalliset kohtaukset Mikaelin monologien tilkkeenä jäävät kovin irrallisiksi ja päälle liimatuiksi, joissa karikatyyreiksi karaktisoidut näyttelijät tonttuilevat ruotsalaisina lähinnä myötähäpeää tuottaen. Ehkä ohjaaja haluaa näin korostaa vadelmavenepakolaisen ihannemaan asukkaiden pinnallisuutta, mene ja tiedä.
Kotkaniemi on rakentanut koko show’n kuuden näyttelijän varaan, jotka sukeutuvat rooleista toiseen teatterin parhaita perinteitä noudattaen jouhevasti. Ratkaisu on nerokas tässä kokonaisvaltaisessa muuntumisleikissä ja toimii hyvin.
Vahvimman roolin tekee Mikon karjuvana isänä, ja moneksi muuntuva ilmiömäinen ja lahjakas Ville Maijamaa niin baarien miehenä, poliisina, toimitusjohtajana kuin jopa Fredrik Reinfeldtinä. Elisa Piispanen ja Linda Wiklund hoitavat suvereenisti Mikaelille tärkeiden naisten roolit pystyynkuolleesta äidistä ihanaan ruotsalaisrakastettuun Stinaan, josta kehkeytyy Mikaelin illuusion mukainen ihanneperheen vaimo ja pontevien kaksosten äiti.
Kissamaisen notkeasti näyttelee myös mainio Risto Korhonen, jopa Lasse Pöystiksi sukeutuen ja mainio on myös Kai Bäckström.
Pääroolin esittäjä, turkulaisnäyttelijä Miska Kaukosen rooli on vaikea ja vaativa. Ensi-illassa hänen muuntumisleikkinsä Mikosta Mikaeliksi kädenläpsytyksineen oli vielä hieman hakusessa ja varovaista.
Pitkät monologit kangertelivat ja ilmaisu ei oikein syventynyt suuntaan eikä toiseen. Paljaimmillaan hän on loppuratkaisussa, jolloin Mikael parka irtaantuu roolistaan, jota hän ei oikein saa rakennettua. Vaikeaa se onkin. Sillä ruotsalaisia emme ole, vaikka kuinka haluaisimme.
Tampereen Teatteri: Vadelmavenepakolainen (Perustuu Mikko Nousiaisen samannimiseen romaaniin vuodelta 2007). Ensi-ilta 29.11.2012. Sovitus ja ohjaus: Pentti Kotkaniemi. Lavastus ja puvut: Mikko Saastamoinen, valosuunnittelu; Sami Räty, äänisuunnittelu; Jouni Koskinen. Rooleissa: Miska Kaukonen, Linda Wiklund, Risto Korhonen, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Kai Bäckström.
lehti 