Huippua olisi, jos Kansallisteatterin Neljäs tie -esitykseen olisi kirjoitettu mukaan maan hallituksen kehysriihtä pohjustavat keskustelut, joita keskiviikkoiltana käytiin pääministerin virka-asunnolla Kesärannassa samaan aikaan näytelmän ensi-iltaesityksen kanssa.
Ei vaan. Se ei olisi sopinut kantaesityksensä saaneen näytelmän linjaan. Hallituspuolueiden puheenjohtajien keskustelut olisi jouduttu kuvittelemaan ja niitä olisi pitänyt arvioida samassa kategoriassa näytelmässä esiintyneiden mielikuvitusolentojen (Mikki Hiiri, Emu) kanssa.
Tiukkaa dokumenttia taloudesta
Muutenhan Neljäs tie -näytelmässä ei kuvitella mitään. Se on Ryhmäteatterin Eduskunta- ja Valtuusto -esitysten tapaan tiukkaa dokumenttia. Suomen (talous)poliittinen rämeikkö käydään läpi käyttäen hyväksi haastatteluja, puheita, pöytäkirjoja alkaen viime vuosisadan alusta ja edessä häämöttäviä tulevaisuuden uhkakuvien maalailua unohtamatta – mikä sekin tehdään todella vaikuttavien auktoriteettien näkemyksin.
Loppupuolella edetään ennen isänmaallista huipennusta Kansainvälisen Punaisen Ristin pääsihteerin synkkiin ennustuksiin Eurooppaakin uhkaavan väkivaltaisen tulevaisuuden mahdollisuudesta, mutta kokoavana aiheena on Suomi, sen menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus.
Tikunnokassa on demokratia (onko sitä ollut, onko sitä täällä). Todistusaineistona käytetään kymmenien roolihenkilöiltä todennettuja dokumentteja. Hyppelehtiminen roolihenkilöstö toiseen laittaa näyttelijöiden ammattitaidon koetukselle, mutta yltää kukoistukseen kerta toisensa jälkeen.
”Esko Seppänen” kommentoi
Ohjaaja Esa Leskinen lupasi Neljännen tien olevan komedia, mutta vakava sellainen. Lupaus tulee lunastetuksi. Eikä epäselväksi jää ollenkaan, mitä mieltä käsikirjoittajat (Leskinen itse ja Sami Keski-Vähälä) maan menosta ovat. Se selittää, miksi Jukka Puotilan esittämä roolihenkilö Esko Seppänen pääsee nykypäivän kommentaattoreista muita korkeammalle pallille. Hän on se, jolta on valittu näytelmään markkinatalouden ideologiaa ja nykyvallanpitäjien työn tuloksia raskaimmin ruoskivat puheenvuorot.
Kansallisnäyttämön satiirinen anti on sisällöltään aiheen tosiasiallisen vakavuuden vuoksi sellaista, että se sai ensi-ilta-yleisön vain vaisuihin tirskahteluihin. Tuntui siltä, kuin tunteenpurkauksia olisi varottu. Enemmän roimakkaan naururemahdukseen yleisön yllytti vain Puotilan myös maanmainiosti esittämä roolihenkilö Mauno Koivisto. Mikä ei tarkoita, etteikö Koivistonkin sanoma olisi aivan yhtä vakavaa kuin näytelmässä kaikki muukin.
Tykitys on oikea sana kuvaamaan näytelmän ulospanoa. Sanoman annetaan tulla vakaumuksen suurella rintaäänellä – ja niin että tuntuu. Liikkeellä ollaan mitään häpeämättä, säästelemättä mitään tai ketään. Taitavinta tässä on, että kaikki pystytään tekemään syyllistymättä pilkkaan häiväsenkään vertaa. Pilkan kohteena ei voi pitää edes Antti Litjan alituisesti irvistelevää roolihenkilö Paavo Lipposta. Pääasiana pystytään pitämään: antaa asioiden puhua.
Tehokeino vie tehoa
Vieraalla kielellä esitetyissä oopperoissa käännökset heijastetaan näyttämön yläreunaan. Tarkoituksena on auttaa katsojaa ymmärtämään, mitä näyttämöllä lauletaan tai sanotaan. Neljäs tie -näytelmässä tekstiä heijastetaan myös näyttämön yläreunaan. Tarkoitus on kuitenkin aivan eri kuin oopperassa. Itse asiassa näytelmän sanomasta aivan oleellisen suuri osa on tarkoitettu luettavaksi näistä heijastuksista.
Tällainen luennointitapa on näyttämöllisenä keinona kaksipiippuinen juttu, ja vie tehoa näyttämöllä samalla aikaan tapahtuvasta. Se on erityisen ongelmallinen keino, kun siihen liitetään toinen näyttämöllisesti vaativa ratkaisu. Tapahtumia viedään vähän väliä näyttämön perälle ja jopa lasiseinän taakse. Sieltä sitten välitetään tekemiset Tumman veden päällä- näytelmästä viime kaudella tuttuun tapaan kameroiden välityksellä valkokankaalle.
Kansallisteatteri: Neljäs tie. Käsikirjoitus: Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä. Ohjaus: Esa Leskinen. Lavastus: Kati Lukka. Musiikki: Paula Vesala ja Joel Attila.
lehti 